Siirry pääsisältöön

Rautatie

Juhani Aho: Rautatie


 Enpä olisi koskaan uskonut valitsevaani joskus luettavaani sivumäärän mukaan! Mutta haaste on haaste on haaste eikä Helmet 2017 -lukuhaaste nyt vain onnistu, jos en valitse kirjoja, jotka saa päivässä luettua.

Valitsin siis suomalaiseksi klassikkoteokseksi Juhani Ahon Rautatien. Teoksen on joskus kauan sitten saanut yläkoulussa omaksi ja luettavaksi. Ei kyllä ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten kirjan on silloin kokenut.

Luultavasti siis kokemus ei ole ollut merkittävä, toisin kuin vaikka Seitsemän veljeksen kanssa. Pikemminkin pakkopulla-osastoa kuten nytkin.

Vielä enemmän pakkopullaksi tämän postauksen tekee se, etten pitänyt kirjasta. Yhtään. No, lopussa vähän lepyin tekstille, mutta muuten se oli minusta vastenmielistä.

Teos on kirjoitettu ulkopuolisella kaikkitietävällä kertojalla, joka näkee henkilöidensä tunteisiin ja sanoo ne julki. Huh huh, siis kertojaratkaisulla, josta vähiten pidän.

Lisäksi tämä kaikkitietävä kertoja suhtautuu henkilöihinsä vähän ylemmyydentuntoisesti ja esittää heidät vähän hölmöinä, ainakin alkukappaleissa. Kai se on ollut aikoinaan kauhean hauskaa nauraa tyhmille maalaisille, jotka kuvittelevat junan olevan raudasta valetulle tielle nostettu höyrylaiva.

Miten ihmeessä esimerkiksi Minna Canth on ylistänyt tätä opusta mestariteokseksi? En ymmärrä. Hänen näkökulmansa maaseudun oppimattomaan kansaan on toki sama kuin Ahonkin. Oppinut ihminen kertoo melkein lukutaidottomien ihmisten sielunelämästä, mutta Canthin tekstissä on aitoa myötätuntoa.

Toki Aho kuvaa hienosti Matin ja Liisan tapaa lähestyä uutta teknologiaa. Epäsuorasti, kierrellen, ohimennen mainiten ja toisten reaktioita tarkkaillen, koska halutaan olla cooleja trendsettereitä ja tärkeiden uutisten kertojia eikä menettää kasvojaan totuuden jälkeisen ajan juttujen levittäjänä.

Mutta vasta teoksen lopussa canthimainen myötätunto kertojan kuvaamia päähenkilöitä kohtaan saa teoksessa vallan ja kertoja kuvaa Matin ja Liisan haavoittuneita tunteita ymmärtävästi. Pappilan entinen pehtori ei edes huomaa Mattia uudessa asemamiehen roolissaan. Postineiti huutaa ja muijittelee kukkamaata ihailevalle Liisalle ja komentaa häipymään ja heti.

Matilla ja Liisalla on syytäkin olla pahoillaan tällaisen asiakaspalvelukokemuksen jälkeen.

Voisiko tällaisen kirjan kirjoittaa tänä päivänä? Sitä voi miettiä samalla kun anelee lapseltaan neuvoja snapchat-videon editointiongelmiin.


Helmet-lukuhaaste, kohta 3: suomalainen klassikkokirja

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu