Juhani Aho: Rautatie
Enpä olisi koskaan uskonut valitsevaani joskus luettavaani sivumäärän mukaan! Mutta haaste on haaste on haaste eikä Helmet 2017 -lukuhaaste nyt vain onnistu, jos en valitse kirjoja, jotka saa päivässä luettua.
Valitsin siis suomalaiseksi klassikkoteokseksi Juhani Ahon Rautatien. Teoksen on joskus kauan sitten saanut yläkoulussa omaksi ja luettavaksi. Ei kyllä ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten kirjan on silloin kokenut.
Luultavasti siis kokemus ei ole ollut merkittävä, toisin kuin vaikka Seitsemän veljeksen kanssa. Pikemminkin pakkopulla-osastoa kuten nytkin.
Vielä enemmän pakkopullaksi tämän postauksen tekee se, etten pitänyt kirjasta. Yhtään. No, lopussa vähän lepyin tekstille, mutta muuten se oli minusta vastenmielistä.
Teos on kirjoitettu ulkopuolisella kaikkitietävällä kertojalla, joka näkee henkilöidensä tunteisiin ja sanoo ne julki. Huh huh, siis kertojaratkaisulla, josta vähiten pidän.
Lisäksi tämä kaikkitietävä kertoja suhtautuu henkilöihinsä vähän ylemmyydentuntoisesti ja esittää heidät vähän hölmöinä, ainakin alkukappaleissa. Kai se on ollut aikoinaan kauhean hauskaa nauraa tyhmille maalaisille, jotka kuvittelevat junan olevan raudasta valetulle tielle nostettu höyrylaiva.
Miten ihmeessä esimerkiksi Minna Canth on ylistänyt tätä opusta mestariteokseksi? En ymmärrä. Hänen näkökulmansa maaseudun oppimattomaan kansaan on toki sama kuin Ahonkin. Oppinut ihminen kertoo melkein lukutaidottomien ihmisten sielunelämästä, mutta Canthin tekstissä on aitoa myötätuntoa.
Toki Aho kuvaa hienosti Matin ja Liisan tapaa lähestyä uutta teknologiaa. Epäsuorasti, kierrellen, ohimennen mainiten ja toisten reaktioita tarkkaillen, koska halutaan olla cooleja trendsettereitä ja tärkeiden uutisten kertojia eikä menettää kasvojaan totuuden jälkeisen ajan juttujen levittäjänä.
Mutta vasta teoksen lopussa canthimainen myötätunto kertojan kuvaamia päähenkilöitä kohtaan saa teoksessa vallan ja kertoja kuvaa Matin ja Liisan haavoittuneita tunteita ymmärtävästi. Pappilan entinen pehtori ei edes huomaa Mattia uudessa asemamiehen roolissaan. Postineiti huutaa ja muijittelee kukkamaata ihailevalle Liisalle ja komentaa häipymään ja heti.
Matilla ja Liisalla on syytäkin olla pahoillaan tällaisen asiakaspalvelukokemuksen jälkeen.
Voisiko tällaisen kirjan kirjoittaa tänä päivänä? Sitä voi miettiä samalla kun anelee lapseltaan neuvoja snapchat-videon editointiongelmiin.
Helmet-lukuhaaste, kohta 3: suomalainen klassikkokirja
Valitsin siis suomalaiseksi klassikkoteokseksi Juhani Ahon Rautatien. Teoksen on joskus kauan sitten saanut yläkoulussa omaksi ja luettavaksi. Ei kyllä ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten kirjan on silloin kokenut.
Luultavasti siis kokemus ei ole ollut merkittävä, toisin kuin vaikka Seitsemän veljeksen kanssa. Pikemminkin pakkopulla-osastoa kuten nytkin.
Vielä enemmän pakkopullaksi tämän postauksen tekee se, etten pitänyt kirjasta. Yhtään. No, lopussa vähän lepyin tekstille, mutta muuten se oli minusta vastenmielistä.
Teos on kirjoitettu ulkopuolisella kaikkitietävällä kertojalla, joka näkee henkilöidensä tunteisiin ja sanoo ne julki. Huh huh, siis kertojaratkaisulla, josta vähiten pidän.
Lisäksi tämä kaikkitietävä kertoja suhtautuu henkilöihinsä vähän ylemmyydentuntoisesti ja esittää heidät vähän hölmöinä, ainakin alkukappaleissa. Kai se on ollut aikoinaan kauhean hauskaa nauraa tyhmille maalaisille, jotka kuvittelevat junan olevan raudasta valetulle tielle nostettu höyrylaiva.
Miten ihmeessä esimerkiksi Minna Canth on ylistänyt tätä opusta mestariteokseksi? En ymmärrä. Hänen näkökulmansa maaseudun oppimattomaan kansaan on toki sama kuin Ahonkin. Oppinut ihminen kertoo melkein lukutaidottomien ihmisten sielunelämästä, mutta Canthin tekstissä on aitoa myötätuntoa.
Toki Aho kuvaa hienosti Matin ja Liisan tapaa lähestyä uutta teknologiaa. Epäsuorasti, kierrellen, ohimennen mainiten ja toisten reaktioita tarkkaillen, koska halutaan olla cooleja trendsettereitä ja tärkeiden uutisten kertojia eikä menettää kasvojaan totuuden jälkeisen ajan juttujen levittäjänä.
Mutta vasta teoksen lopussa canthimainen myötätunto kertojan kuvaamia päähenkilöitä kohtaan saa teoksessa vallan ja kertoja kuvaa Matin ja Liisan haavoittuneita tunteita ymmärtävästi. Pappilan entinen pehtori ei edes huomaa Mattia uudessa asemamiehen roolissaan. Postineiti huutaa ja muijittelee kukkamaata ihailevalle Liisalle ja komentaa häipymään ja heti.
Matilla ja Liisalla on syytäkin olla pahoillaan tällaisen asiakaspalvelukokemuksen jälkeen.
Voisiko tällaisen kirjan kirjoittaa tänä päivänä? Sitä voi miettiä samalla kun anelee lapseltaan neuvoja snapchat-videon editointiongelmiin.
Helmet-lukuhaaste, kohta 3: suomalainen klassikkokirja