Siirry pääsisältöön

Vierashuone

Helen Garner: Vierashuone; suom. Taina Wallin
Vierashuone kuvaa taitavasti kahden elämää nähneen naisen ystävyyttä. Teoksen minäkertoja on nimeltään Helen, ja teos pohjautuukin kirjailijan omiin kokemuksiin.

Helen ja Nicola ovat ystäviä. Nicola asuu Sydneyssä. Hän on huoleton ja rakastettava kuin päiväperhonen, kuusikymmentäviisivuotias naimaton ja lapseton nainen. Hänen läheisimpiään ovat sisarusten lapset, varsinkin sisarentytär Iris. Helen on kirjailija. Hän on ollut naimisissa, ja tyttären perhe asuu naapurissa, kauniin keittiöpuutarhan takana. Pieni tyttärentytär Bessie kipaisee mummonsa luokse joka päivä.

Helen tietää, että Nicolalla on vaikea suolistosyöpä, ja ilahtuu mahdollisuudesta saada vielä tavata ystäväänsä. Nicola on tulossa Melbourneen kolmeksi viikoksi uusiin hoitoihin, joista hän on hyvin innostunut.

Jo lentokentän terminaalissa Helenille selviää, ettei vierailusta tule mikään tavanomainen vierailu. Hän tuskin tuntee ystäväänsä, laihaa ihmisrauniota, joka raahautuu häntä kohden tuntemattoman kanssamatkustajan käsipuolessa roikkuen, koska ei kykene kivuiltaan kulkemaan omin voimin.

Kahden naisen vuorovaikutus muuttuu silmänräpäyksessä ystävyydestä hoitajan ja potilaan suhteeksi ja vierailusta tulee loputon raskas työmaa unettomien öiden tukijana, hikisen lakanapyykin pesijänä, ruoan tarjoilijana ja autonkuljettajana. Vaikeinta Helenille kuitenkin on Nicolan asenne.

Nicola kokee kohdanneensa vaihtoehtohoitojen tarjoajassa ”tohtori” Theodoressa pelastajan. Kivut merkitsevät hänelle vain sitä, että vuoropäivinä suoneen annettu C-vitamiini ja otsonisaunahoidot tehoavat. Hän uskoo vakaasti olevansa kolmen viikon kuluttua terve.

Helenillä on kokemusta syöpäsairaista, ja hän tietää, että se ei ole totta. Terminaalivaihe ei ole menopaluuta. Heleninkö tehtävä on saada ystävä uskomaan se? Lopulta Helen on niin väsynyt ja kauhuissaan tilanteesta, että hän pakottaa ystävänsä hakemaan apua kipuihinsa lääkäreiltä.

Teos kuvaa hienosti ja herkästi kahden voimakastahtoisen naisen vuorovaikutusta. Onko ystävän tehtävä toimia hoitajana? Nicolalla on paljon ystäviä, joita hän ei halua rasittaa kivuillaan ja kärsimyksellään. Mutta hän ei enää tule toimeen yksin. Ystävyys ei enää ole vastavuoroista. Nicolan rooli on muuttunut antajasta vastaanottajaksi, ja se on hänelle mahdotonta. Hän on aina tullut toimeen yksin.

” ’Sinä uuvutat meidät sillä jääräpäisellä tyyneydelläsi’, sanoin. ’Se on kuin jokin kammottava naamio. Me haluaisimme löytää sinut sen alta.’’Se sinun hymysi on sietämätön, Nicola-kulta’, Iris sanoi lempeästi. ’Ei sinun tarvitse hymyillä.’” (s. 113)

Auttajien tehtävä on epäkiitollinen silloin kun autettava sitkeästi haluaa osoittaa pärjäävänsä yksin, osoittaa, ettei tarvitse ketään. Auttajat haluavat, että heitä tarvitaan. Sairaan optimismi ja ainainen hymy vähättelee heidän vaivannäköään.

”Siitä sen sijaan olin varma, maatessani siinä iltapäivällä järkytyksestä sekopäisenä sängylläni, vieressäni Bessie purkautuvine täiletteineen ja tuoreine elämänfilosofioineen, että jollen saisi Nicolaa ulos talostani seuraavana päivänä, luisuisin raivon pohjattomaan kuiluun, joka korventaisi lihan luistani irti, eikä jäljelle jäisi muuta kuin hajallaan lepääviä, vaalenneita luita hiekka-autiomaassa.” (s. 156)

Nicolan on opittava ottamaan apu vastaan ja lakattava valehtelemasta itselleen. Helenin on opittava sietämään ystävänsä tapaa käsitellä lähestyvää kuolemaa ja tulemaan toimeen vaikeiden tunteidensa kanssa voidakseen auttaa.
Tämä Australiassa palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jäin kuitenkin miettimään, että olisin halunnut lukea tästä vaikeasta aiheesta myös Nicolan näkökulman. Mitä on luopua suojaavasta uskosta parantumiseen ja hyväksyä raskaat tosiasiat? Helen Garnerin teoksessa tämä teema on etäännytetty vähän ulkopuolisen, ei liian läheisen ihmisen näkökulmaan. Teoksen teema ei siten olekaan varsinaisesti sairaus ja kuolema, vaan vuorovaikutus ja sen muuttuminen uudessa tilanteessa. Se, miten ystävät toisiaan kohtaavat, kertoo heistä hyvin paljon.

Helmet-lukuhaaste, kohdat:
  • 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  • 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu