Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu.
Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme.
#anythingforinstafeed
Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella?Valtava halli täynnä paketteja ja kuorma-autoja niitä kuljettamassa. Verkkokaupan ostoja ja palautuksia. Osa paketeista sisältää tavarapalautuksia tavaroista, joita ei ole aiottukaan ostaa. Niitä on käytetty vain lavasteena, kun on otettu selfie päivän asusta, kalliista merkkivaatteesta tai muusta merkkituotteesta.
Vapaus valita
Elämä on yhä useammille epäaito näytelmä taas kerran eikä vain 1940-luvulla, jolloin Sartre kirjoitti Inhonsa. Ihminen luo itseään toisten katseen kautta. Sisäinen ja ulkoinen minä eivät kohtaa. Laajarinne poimii teokseensa esimerkkejä Muumien maailmasta ja tekee rinnastuksia Sartren, Heideggerin, Kierkegaardin, Camus’n ja Beauvoirin kirjoituksiin oivaltavasti ja hauskasti.Eksistentialismissa päästään aina lopulta kysymykseen vapaudesta. Olemme sitä, mitä valitsemme. Olemme vapaita valitsemaan vähintäänkin sen, minkä merkityksen itse annamme teoillemme. Kuten huvipuiston pikku hemuli Näkymättömässä lapsessa. Hän rakastaa hiljaisuutta ja inhoaa työtään lippujen rei’ittäjänä, koska se on ulkopuolelta asetettu vaatimus. Lopulta hän kuitenkin päätyy taas huvipuiston pitäjäksi. Työ on ulkonaisesti samaa, mutta merkitys hänelle itselleen aivan eri. Hän tekee sen omasta valinnastaan, lapsia ilahduttaakseen, ei sosiaalisesta pakosta.
”Ristiriitaista kyllä, me olemme päättäväisimmillämme, vahvimmillamme ja omimmillamme silloin, kun emme ajattele itseämme. Emme kysele, millaisia olemme toisille tai millaisia meidän pitäisi olla, tai mikä on elämämme tarkoitus. Sillä juuri nuo kysymykset ovat niitä tarttumapintoja, joihin Toiseuden voimat voivat tarttua. Juuri noiden kysymysten kautta me menetämme itsemme ja alamme esittää rooleja, jotka ovat jotakin muuta kuin me itse. (Muumit ja olemisen arvoitus, s. 226-227)”
Näinhän se on. On tärkeää oppia Silleen Jättäminen, epävarmuuden ja epätäydellisyyden hyväksyminen. Niinpä minäkin nyt jätän Helmet-lukuhaasteen tähän, ja ensi vuonna olen vapaa lukemaan ja kirjoittamaan mitä tahansa. :)
Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus
Helmet-lukuhaaste, mutta mikä kolmesta jäljelläolevasta kohdasta? Sitä voi miettiä.