Palkittu runoilija Eino Santanen on kirjoittanut ihmeellisen teoksen, jonka lokerointi novellikokoelmaksi tai romaaniksi on vaikeaa, ellei mahdotonta. En malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kannesta kanteen. Rakastin kirjaa! Ihastelin runoilijan tarkkoja havaintoja ja arvostin hyvin raastetun ajankuvan kevyttä pyöräyttämistä pannulla ja lempeän hapokasta pohdintaa valokuvaruumiiden oikeuksista ja hyväksikäytöstä somealustoilla. Innostuin teoksen terävästi viipaloiduista oivalluksista itse itsensä tuotteiksi ohjelmoivista elämystalouskuluttajista. Kannatin myös runoilijan kapinaa proosateoksen kirjoittamista vastaan. Oikeastaan nimike ”proosateos” loukkaa kirjaa. Sen kun pyrkii olemaan antiproosaa, ja onnistuu siinä. Tykkäsin teoksesta tekstinä, jota kapinoiva runoilija kieltäytyy vatkaamasta perinteiseksi kertomuskakkuseksi ja sen sijaan kuullottaa miedolla lämmöllä suorasukaisen rapsakat tuoreksensa, kokoaa ne annoksiksi ja valuttaa päälle mustana ...