Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen.
Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää.
Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti Viljan äidistään? Vilja tietää isän rakastaneen häntä, mutta äiti? Jokin heidän väleissään kaihertaa, on aina kaihertanut niin kauas kuin Vilja muistaa. Isän kuolema tekee kipeää, kipeämpää kuin mikään ennen sitä.
Suru kiepsautti itsensä iholle hetkessä, repi kynsillään tilaa.
Isän tavaroita selvitellessään Vilja löytää nipun kirjeitä, jotka on kirjoittanut salaperäinen Margot 80-luvun lopulla. Vilja ei muista hänestä mitään, mutta kirjeistä hehkuu rakkaus sekä isään että tämän pieneen tyttäreen. Kuka kumma on Margot, joka rakasti heitä molempia niin paljon?
Meri Valkama kuljettaa kahta eri aikatasoa suorastaan virtuoosimaisesti. Markus ja Rosa elävät arkeaan 80-luvun Itä-Berliinissä. Markus on aatteen mies, hän kannattaa marxismi-leninismiä ja raportoi Alexanderplatzin lehdistökeskuksessa Suomeen sosialismin saavutuksista. Rosa hoitaa kotona perheen kahta lasta ja turhautuu lapsiperheen yksitoikkoiseen arkeen ja älyllisen vuorovaikutuksen puutteeseen. He kohtaavat arjessaan ihmiset, joita Vilja yrittää löytää vanhojen kirjeiden vihjeiden perusteella. Juoni rakentuu lukijan mielessä saumattomana kokonaisuutena, jossa historia rakentuu ja lukijan kysymykset saavat vastauksensa vuoroin Viljan kohtaamien ihmisten tiedoista ja havainnoista, vuoroin Markuksen ja Rosan arjen tapahtumista.
Markus rakastaa työtään ja perhettään eikä hänellä ole aikomustakaan luopua kummastakaan. Suuren rakkauden kohdatessaan hän joutuu tahtomattaan pohtimaan myös luopumista, ja sitä välttääkseen huomaa kykenevänsä valehtelemaan sekä vaimolleen että ystävilleen.
Rosa rakastaa lapsiaan ja kokee uhrautuvansa heidän vuokseen. Läheisempi lapsista hänelle on sairasteleva Matias. Vilja sen sijaan ei osoita kiitollisuutta äidin uhrauksista niin paljon kuin Rosa odottaa saavansa.
Sama äidin ja tyttären vierauden teema toistuu myöhemmin uusperheessä, Viljan ja hänen rakastettunsa Sagan tyttären kohtaamisissa. Luonteva vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä vaatii Viljalta ponnisteluja.
Viljan vanhempien avioliiton hajoaminen rinnastuu teoksessa sosialismin hajoamiseen 80-luvun DDR:ssä. Siihen on uskottu, siihen on panostettu ja yhteistä arkea rakennettu. Mutta kaikkea ei saa ja vähitellen se saavuttamaton valtaa yhä enemmän alaa, yksilöt haluavat yhä enemmän muuta kuin sitä arkea, ja yksilöt ja tapahtumien kulku vie kohti isoja valintoja. Markus ei saa sekä perhettään että rakastettuaan. Valheille ei voi rakentaa. Syyllisyys kalvaa häntä, ja hän lykkää vaikeita päätöksiä aina huomiseen, kaukaiseen tulevaisuuteen. Ja sitten Berliinin muurin murtuessa, keskellä maailmanpolitiikan näyttämöä, jokin rakastetun katseessa kielii tyhjyydestä ja surusta.
Yksilön valintojen ja menetyksen surun kautta lukijalle käy ymmärrettäväksi myös DDR:n kansalaisten suru menetystä maailmasta. Kaikki muuttui. Jotakin saatiin, mutta paljon myös menetettiin. Historia on voittajien historiaa, mutta jos menneisyydestä unohdetaan ja piilotetaan kaikki hyvä, oma identiteetti jää hauraaksi ja yksilö tai kansa itselleenkin vieraaksi.