Siirry pääsisältöön

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.   

Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen.

Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää.

Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vilja tietää isän rakastaneen häntä, mutta äiti? Jokin heidän väleissään kaihertaa, on aina kaihertanut niin kauas kuin Vilja muistaa. Isän kuolema tekee kipeää, kipeämpää kuin mikään ennen sitä. 

Suru kiepsautti itsensä iholle hetkessä, repi kynsillään tilaa.

Isän tavaroita selvitellessään Vilja löytää nipun kirjeitä, jotka on kirjoittanut salaperäinen Margot 80-luvun lopulla. Vilja ei muista hänestä mitään, mutta kirjeistä hehkuu rakkaus sekä isään että tämän pieneen tyttäreen. Kuka kumma on Margot, joka rakasti heitä molempia niin paljon?

Meri Valkama kuljettaa kahta eri aikatasoa suorastaan virtuoosimaisesti. Markus ja Rosa elävät arkeaan 80-luvun Itä-Berliinissä. Markus on aatteen mies, hän kannattaa marxismi-leninismiä ja raportoi Alexanderplatzin lehdistökeskuksessa Suomeen sosialismin saavutuksista. Rosa hoitaa kotona perheen kahta lasta ja turhautuu lapsiperheen yksitoikkoiseen arkeen ja älyllisen vuorovaikutuksen puutteeseen. He kohtaavat arjessaan ihmiset, joita Vilja yrittää löytää vanhojen kirjeiden vihjeiden perusteella. Juoni rakentuu lukijan mielessä saumattomana kokonaisuutena, jossa historia rakentuu ja lukijan kysymykset saavat vastauksensa vuoroin Viljan kohtaamien ihmisten tiedoista ja havainnoista, vuoroin Markuksen ja Rosan arjen tapahtumista. 

Markus rakastaa työtään ja perhettään eikä hänellä ole aikomustakaan luopua kummastakaan. Suuren rakkauden kohdatessaan hän joutuu tahtomattaan pohtimaan myös luopumista, ja sitä välttääkseen huomaa kykenevänsä valehtelemaan sekä vaimolleen että ystävilleen. 

Rosa rakastaa lapsiaan ja kokee uhrautuvansa heidän vuokseen. Läheisempi lapsista hänelle on sairasteleva Matias. Vilja sen sijaan ei osoita kiitollisuutta äidin uhrauksista niin paljon kuin Rosa odottaa saavansa. 

Sama äidin ja tyttären vierauden teema toistuu myöhemmin uusperheessä, Viljan ja hänen rakastettunsa Sagan tyttären kohtaamisissa. Luonteva vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä vaatii Viljalta ponnisteluja. 

Viljan vanhempien avioliiton hajoaminen rinnastuu teoksessa sosialismin hajoamiseen 80-luvun DDR:ssä. Siihen on uskottu, siihen on panostettu ja yhteistä arkea rakennettu. Mutta kaikkea ei saa ja vähitellen se saavuttamaton valtaa yhä enemmän alaa, yksilöt haluavat yhä enemmän muuta kuin sitä arkea, ja yksilöt ja tapahtumien kulku vie kohti isoja valintoja. Markus ei saa sekä perhettään että rakastettuaan. Valheille ei voi rakentaa. Syyllisyys kalvaa häntä, ja hän lykkää vaikeita päätöksiä aina huomiseen, kaukaiseen tulevaisuuteen. Ja sitten Berliinin muurin murtuessa, keskellä maailmanpolitiikan näyttämöä, jokin rakastetun katseessa kielii tyhjyydestä ja surusta. 

Yksilön valintojen ja menetyksen surun kautta lukijalle käy ymmärrettäväksi myös DDR:n kansalaisten suru menetystä maailmasta. Kaikki muuttui. Jotakin saatiin, mutta paljon myös menetettiin. Historia on voittajien historiaa, mutta jos menneisyydestä unohdetaan ja piilotetaan kaikki hyvä, oma identiteetti jää hauraaksi ja yksilö tai kansa itselleenkin vieraaksi. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie (suom. Markku Päkkilä) on kiitetty ja palkittu romaani. Hyvästä syystä. Pulitzer-palkinnonkin saanut teos kertoo orjuuden ajasta Yhdysvalloissa vaihtoehtoista historiaa lavealla pensselillä ja verenpunaisella värillä maalaten. Lähtökohta on hyvin samanlainen kuin vuonna 2020 suomennetussa Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa - päähenkilönä karkaava orja ja teemana nuoren ihmisen kasvutarina. Alkuteos Underground Railroad on kuitenkin ilmestynyt jo 2016, Coatesin The Water Dancer 2019.  Maanalaisella rautatiellä tarkoitettiin 1700-1800 -luvuilla toiminutta vapaaehtoisten salaisten avustajien ja turvatalojen verkostoa, joka auttoi orjia pakenemaan etelästä pohjoiseen, orjuudesta vapauteen. Whitehead on kirjoittanut vaihtoehtoisen historian, jossa paetaan todellisella maan alla kulkevalla junalla. Asemat on piilotettu talojen ja vajojen lattialuukkujen alle ja höyryjunaa kuljettavat ja pitävät kunnossa vapaaehtoiset. Kukaan ei tunne kaikkia reittejä

Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä Kustantaja luonnehtii Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeää ”tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin.” Onhan se sellainenkin, mutta samalla teos on kiinnostava tieteenfilosofinen ajatuskoe. Millainen maailma olisi, jos materialismi olisi pelkkä anomalia ja skeptikot luvanneet huomattavia rahapalkintoja sille, joka pystyisi osoittamaan psyyken ulkopuolisen aineen tai muun objektiivisen todelliseksi? Jos parapsykologiset kenttäteoriat olisivat normaalia tiedettä ja Jungin ajatukset kollektiivisesta piilotajunnasta ja arkkityypeistä todellisuutta, jonka mukaan laaditaan lakeja ja hallintokäytäntöjä? Laajarinne maalailee teoksessaan tällaisen maailman. Epidemiologian osasto ryhtyy toimenpiteisiin kun havaitaan oireita MPI:stä (Mass Psychogenic Illness). Alkoholin myyntiä vähennetään ja joukkotapahtumia rajoitetaan varsinkin myöhään illalla ja yöllä. Teoksessa on useita k

Kaikki se, mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se, mitä en muista Jonas Hassen Khemiri on paljon palkittu ruotsalainen nykykirjailija. Kaikki se mitä en muista on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo nuorena auto-onnettomuudessa kuolleesta Samuelista. Mosaiikkiromaaniksikin teosta on kutsuttu, mutta ei se ole staattinen kuten mosaiikki, se on pikemminkin tila-aika –taidetta, monessa vierekkäisessä ruudussa yhtä aikaa tapahtuva teos. Jos katsot läheltä, näet vain rakeisen, pikselöidyn värisotkun. Jos katsot kauempaa, kuva elää, liikkuu ja muuttuu. Tähänkin kirjaan oli taas helmetin pitkät jonot, mutta odotus kannatti. Teos on moniääninen romaani parhaimmillaan. Päähenkilö on Samuel, mutta  häntä katsotaan vain ystävien ja tuttavien silmin ja hänestä kerrotaan vain heidän suullaan. Yksi monista minäkertojista on taustahahmoksi jäävä kirjailija, joka on ottanut tehtäväkseen etsiä totuutta Samuelista. Muut minäkertojat ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet Samuelin. Teos rakentuu Samuelin ystävien haastat