Konfiguraatio

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

 Palkittu runoilija Eino Santanen on kirjoittanut ihmeellisen teoksen, jonka lokerointi novellikokoelmaksi tai romaaniksi on vaikeaa, ellei mahdotonta. En malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kannesta kanteen.  Rakastin kirjaa! Ihastelin runoilijan tarkkoja havaintoja ja arvostin hyvin raastetun ajankuvan kevyttä pyöräyttämistä pannulla ja lempeän hapokasta pohdintaa valokuvaruumiiden oikeuksista ja hyväksikäytöstä somealustoilla. Innostuin teoksen terävästi viipaloiduista oivalluksista itse itsensä tuotteiksi ohjelmoivista elämystalouskuluttajista. Kannatin myös runoilijan kapinaa proosateoksen kirjoittamista vastaan. Oikeastaan nimike ”proosateos” loukkaa kirjaa. Sen kun pyrkii olemaan antiproosaa, ja onnistuu siinä. Tykkäsin teoksesta tekstinä, jota kapinoiva runoilija kieltäytyy vatkaamasta perinteiseksi kertomuskakkuseksi ja sen sijaan kuullottaa miedolla lämmöllä suorasukaisen rapsakat tuoreksensa, kokoaa ne annoksiksi ja valuttaa päälle mustana ...