P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen.
Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista.
Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. Laivat ja veneet ovat melkein ainoita kulkuneuvoja. Tuhotulva on vienyt kaikki puut ja kasveista ovat jäljellä sitkeimmät. Tapahtumapaikkana on saari Itämeressä. Se voisi olla Gotlanti, mutta karrelle palaneena ja tuhotulvan runtelemana se ei ole tunnistettavissa.
Ilman lakeja ja sääntöjä on vain kivikautiset vaistot suhtautua kaikkiin ensisijaisesti vihollisina. Ja kivikautiset vietit. Naisia ei juurikaan ole, enemmistö on miehiä. Terveitä lapsia ei synny ja 33-vuotias päähenkilö Edvin saa jatkuvasti kuulla ihmettelyjä nuoresta iästään. Ikänsä perusteella hän on syntynyt katastrofin jälkeen eikä kukaan pidä sitä mahdollisena. Edvin on syntynyt väestösuojassa. Kuusivuotiaaksi asti hänellä oli isä, sen jälkeen joukko ”suojelijoita”, jotka pitivät pientä poikaa seksiorjanaan. Hän on selviytynyt alistumalla, taipumalla kulloisenkin orjuuttajansa tahtoon, päähänpistoihin ja väkivaltaan. Aikuistuessaan Edvin oppii tappamaan ja pitämään huolen itsestään, kun hänet heitetään laivasta selviytymään yksin saarella.
Kouluja ei ole, koska seuraavaa sukupolvea ei ole. Edvinin ainoa oppi on se, mitä hän on saanut kulloisenkin kapteenin lemmikkinä laivasta toiseen siirtyessään. Oppia ja taitoja ei jaeta, koska ne ovat selviytymiskeino. Jos opettaa toiselle tärkeän selviytymistaidon kuten navigoinnin tai maanviljelyksen, voi odottaa vain iskua kalloonsa tai mereen heittämistä, koska silloin taidon opettanut on korvattavissa ja hänen asemalleen on kyllä ottajia.
Saarella Edvin oppii ensin perunanviljelyä vanhalta mieheltä ja tapaa siten Petsamon, entisen armeijan lääkintämiehen, jolla on taidoista arvokkain, tietoa parantamisesta. Myöhemmin Edvin kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkautta sellaisena kuin se voi olla julmassa maailmassa, jossa toivoa ei ole.
Jersild ei anna henkilöilleen selviytymisen mahdollisuutta. Jos mahdollisuus on tarjolla, se menetetään oppimattomuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Näkökulma on koko ajan tiukasti päähenkilön kokemuksissa.
Minäkertoja pienessä yhteisössä on dystopian rakenteena onnistunut. Teos ei yritäkään kuvata tulevaisuuden teknologiaa tai valtioita, sitä, miten katastrofi tulee mahdolliseksi. Se kuvaa vain seurauksia ja ihmisiä paljaimmillaan. Eristäytyneen, totalitaarisen yhteisön kuvaus toimii. Perheyhteisöjä ei ole, ei tarvetta huolehtia jälkeläisistä. Vanhenevien aikuisten yhteisössä on vain kaikkien sota kaikkia vastaan eikä toisia ihmisiä nähdä yhteisen selviytymisen resursseina, vaan vähistä resursseista kilpailevina vastustajina. Jersild haluaa näyttää, mitä tapahtuu, kun kivikautiset vietit ja vaistot saavat vallan ja sivistyksen rippeet katoavat nopeasti selviytymistaistelussa.
Kiinnostavaa kirjassa on myös ajan henki, esimerkiksi 80-luvun urbaanin ihmisen suhde luontoon. Ruokaa ei viljellä, sitä haetaan kaupasta. Jos kauppoja ei enää ole, kaivetaan maasta vanhoja riisivarastoja, joita on ryöstetty laivoista. 2000-luvun dystopioissa ihmisen suhde luontoon on erilainen. Joukkotuhon syy on ydinsotaa useammin biologinen, kuten pandemia. Maailmassa on nyt ydinaseita enemmän ja useampien valtioiden käytössä kuin 80-luvulla, mutta kirjallisuudessa uhat nähdään muualla.
P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen.
Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista.
Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. Laivat ja veneet ovat melkein ainoita kulkuneuvoja. Tuhotulva on vienyt kaikki puut ja kasveista ovat jäljellä sitkeimmät. Tapahtumapaikkana on saari Itämeressä. Se voisi olla Gotlanti, mutta karrelle palaneena ja tuhotulvan runtelemana se ei ole tunnistettavissa.
Ilman lakeja ja sääntöjä on vain kivikautiset vaistot suhtautua kaikkiin ensisijaisesti vihollisina. Ja kivikautiset vietit. Naisia ei juurikaan ole, enemmistö on miehiä. Terveitä lapsia ei synny ja 33-vuotias päähenkilö Edvin saa jatkuvasti kuulla ihmettelyjä nuoresta iästään. Ikänsä perusteella hän on syntynyt katastrofin jälkeen eikä kukaan pidä sitä mahdollisena. Edvin on syntynyt väestösuojassa. Kuusivuotiaaksi asti hänellä oli isä, sen jälkeen joukko ”suojelijoita”, jotka pitivät pientä poikaa seksiorjanaan. Hän on selviytynyt alistumalla, taipumalla kulloisenkin orjuuttajansa tahtoon, päähänpistoihin ja väkivaltaan. Aikuistuessaan Edvin oppii tappamaan ja pitämään huolen itsestään, kun hänet heitetään laivasta selviytymään yksin saarella.
Kouluja ei ole, koska seuraavaa sukupolvea ei ole. Edvinin ainoa oppi on se, mitä hän on saanut kulloisenkin kapteenin lemmikkinä laivasta toiseen siirtyessään. Oppia ja taitoja ei jaeta, koska ne ovat selviytymiskeino. Jos opettaa toiselle tärkeän selviytymistaidon kuten navigoinnin tai maanviljelyksen, voi odottaa vain iskua kalloonsa tai mereen heittämistä, koska silloin taidon opettanut on korvattavissa ja hänen asemalleen on kyllä ottajia.
Saarella Edvin oppii ensin perunanviljelyä vanhalta mieheltä ja tapaa siten Petsamon, entisen armeijan lääkintämiehen, jolla on taidoista arvokkain, tietoa parantamisesta. Myöhemmin Edvin kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkautta sellaisena kuin se voi olla julmassa maailmassa, jossa toivoa ei ole.
Jersild ei anna henkilöilleen selviytymisen mahdollisuutta. Jos mahdollisuus on tarjolla, se menetetään oppimattomuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Näkökulma on koko ajan tiukasti päähenkilön kokemuksissa.
Minäkertoja pienessä yhteisössä on dystopian rakenteena onnistunut. Teos ei yritäkään kuvata tulevaisuuden teknologiaa tai valtioita, sitä, miten katastrofi tulee mahdolliseksi. Se kuvaa vain seurauksia ja ihmisiä paljaimmillaan. Eristäytyneen, totalitaarisen yhteisön kuvaus toimii. Perheyhteisöjä ei ole, ei tarvetta huolehtia jälkeläisistä. Vanhenevien aikuisten yhteisössä on vain kaikkien sota kaikkia vastaan eikä toisia ihmisiä nähdä yhteisen selviytymisen resursseina, vaan vähistä resursseista kilpailevina vastustajina. Jersild haluaa näyttää, mitä tapahtuu, kun kivikautiset vietit ja vaistot saavat vallan ja sivistyksen rippeet katoavat nopeasti selviytymistaistelussa.
Kiinnostavaa kirjassa on myös ajan henki, esimerkiksi 80-luvun urbaanin ihmisen suhde luontoon. Ruokaa ei viljellä, sitä haetaan kaupasta. Jos kauppoja ei enää ole, kaivetaan maasta vanhoja riisivarastoja, joita on ryöstetty laivoista. 2000-luvun dystopioissa ihmisen suhde luontoon on erilainen. Joukkotuhon syy on ydinsotaa useammin biologinen, kuten pandemia. Maailmassa on nyt ydinaseita enemmän ja useampien valtioiden käytössä kuin 80-luvulla, mutta kirjallisuudessa uhat nähdään muualla.