Siirry pääsisältöön

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen


P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen.

Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista.

Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. Laivat ja veneet ovat melkein ainoita kulkuneuvoja. Tuhotulva on vienyt kaikki puut ja kasveista ovat jäljellä sitkeimmät. Tapahtumapaikkana on saari Itämeressä. Se voisi olla Gotlanti, mutta karrelle palaneena ja tuhotulvan runtelemana se ei ole tunnistettavissa.

Ilman lakeja ja sääntöjä on vain kivikautiset vaistot suhtautua kaikkiin ensisijaisesti vihollisina. Ja kivikautiset vietit. Naisia ei juurikaan ole, enemmistö on miehiä. Terveitä lapsia ei synny ja 33-vuotias päähenkilö Edvin saa jatkuvasti kuulla ihmettelyjä nuoresta iästään. Ikänsä perusteella hän on syntynyt katastrofin jälkeen eikä kukaan pidä sitä mahdollisena. Edvin on syntynyt väestösuojassa. Kuusivuotiaaksi asti hänellä oli isä, sen jälkeen joukko ”suojelijoita”, jotka pitivät pientä poikaa seksiorjanaan. Hän on selviytynyt alistumalla, taipumalla kulloisenkin orjuuttajansa tahtoon, päähänpistoihin ja väkivaltaan. Aikuistuessaan Edvin oppii tappamaan ja pitämään huolen itsestään, kun hänet heitetään laivasta selviytymään yksin saarella.

Kouluja ei ole, koska seuraavaa sukupolvea ei ole. Edvinin ainoa oppi on se, mitä hän on saanut kulloisenkin kapteenin lemmikkinä laivasta toiseen siirtyessään. Oppia ja taitoja ei jaeta, koska ne ovat selviytymiskeino. Jos opettaa toiselle tärkeän selviytymistaidon kuten navigoinnin tai maanviljelyksen, voi odottaa vain iskua kalloonsa tai mereen heittämistä, koska silloin taidon opettanut on korvattavissa ja hänen asemalleen on kyllä ottajia.

Saarella Edvin oppii ensin perunanviljelyä vanhalta mieheltä ja tapaa siten Petsamon, entisen armeijan lääkintämiehen, jolla on taidoista arvokkain, tietoa parantamisesta. Myöhemmin Edvin  kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkautta sellaisena kuin se voi olla julmassa maailmassa, jossa toivoa ei ole.

Jersild ei anna henkilöilleen selviytymisen mahdollisuutta. Jos mahdollisuus on tarjolla, se menetetään oppimattomuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Näkökulma on koko ajan tiukasti päähenkilön kokemuksissa.

Minäkertoja pienessä yhteisössä on dystopian rakenteena onnistunut. Teos ei yritäkään kuvata tulevaisuuden teknologiaa tai valtioita, sitä, miten katastrofi tulee mahdolliseksi. Se kuvaa vain seurauksia ja ihmisiä paljaimmillaan. Eristäytyneen, totalitaarisen yhteisön kuvaus toimii. Perheyhteisöjä ei ole, ei tarvetta huolehtia jälkeläisistä. Vanhenevien aikuisten yhteisössä on vain kaikkien sota kaikkia vastaan eikä toisia ihmisiä nähdä yhteisen selviytymisen resursseina, vaan vähistä resursseista kilpailevina vastustajina. Jersild haluaa näyttää, mitä tapahtuu, kun kivikautiset vietit ja vaistot saavat vallan ja sivistyksen rippeet katoavat nopeasti selviytymistaistelussa.

Kiinnostavaa kirjassa on myös ajan henki, esimerkiksi 80-luvun urbaanin ihmisen suhde luontoon. Ruokaa ei viljellä, sitä haetaan kaupasta. Jos kauppoja ei enää ole, kaivetaan maasta vanhoja riisivarastoja, joita on ryöstetty laivoista. 2000-luvun dystopioissa ihmisen suhde luontoon on erilainen. Joukkotuhon syy on ydinsotaa useammin biologinen, kuten pandemia. Maailmassa on nyt ydinaseita enemmän ja useampien valtioiden käytössä kuin 80-luvulla, mutta kirjallisuudessa uhat nähdään muualla.





Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu