Alice Munron novellit ovat kuin elämä itse. Hän kuvaa ihmisen arkista elämää niin ymmärtävällä ja lempeällä otteella, että teosta ei halua laskea käsistään. Novellien aiheena on tässä kokoelmassa toisaalta parisuhteet, toisaalta muistot.
Novellien henkilöt eivät elä onnellisena elämänsä loppuun asti, koska elämä ei ole niin yksinkertaista. Jokin kohtaaminen tai tapahtuma kääntää elämän suuntaa. Myöhemmin sen voi muistaa merkityksellisempänä kuin se on ollutkaan. Tai toinen muistaa sen eri tavoin.
Kokoelman viimeisessä novellissa kirjailija tutkii muistoja ja muistamista parisuhteessa valitsemalla aiheekseen muistisairauden. Mitä vaimoaan pettänyt mies lopulta on valmis tekemään rakkaudesta vaimoonsa? Novellin loppu on herkän kaunis.
Eniten pidin ensimmäisestä kertomuksesta. Siinä Munro on käyttänyt taitavasti näkökulmatekniikkaa. Kertoja on koko ajan ulkopuolinen, mutta tarina etenee henkilöstä toiseen ja päähenkilön koko elämä näyttäytyy lukijalle toisten katseiden ja ajatusten kautta.
Thumbnail-synopsiksena novellin juonen voisi kertoa vaikka näin: punatukkainen orpo nuori kanadalaisnainen löytää perheonnen sattuman ja erehdyksen seurauksena. Mitä tulee mieleen?
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus, suom. Kristiina Rikman
Helmet-lukuhaaste, kohta 30: Kirjan nimessä on tunne