Siintää Sargassomeri on kirja, joka ei olisi voinut syntyä Haworthin pappilassa Charlotte Brontën kynästä. Sen on kirjoittanut Länsi-Intiassa syntynyt kirjailija, ja se tuo kiinnostavan uuden näkökulman niinkin kanonisoituun klassikkoon ja kaikkien rakkaustarinoiden arkkityyppiin kuin Kotiopettajattaren romaaniin.
Rhysin teos sijoittuu 1830-luvun Jamaikaan. Orjuus on vastikään lakkautettu ja yhteiskunnassa kuohuu. Orjia omistaneita valkoisia vihataan. Päähenkilö Antoinette Cosway kasvaa yksinäisenä ja äitinsä hylkimänä. Annette-äiti on mennyt hyvin nuorena naimisiin vanhan alkoholisoituneen plantaasinomistajan kanssa. Antoinetten pikkuveli kuvataan kehitysvammaisena. Kun vanha Cosway kuolee, olot orjanomistajien suvun plantaasilla käyvät köyhiksi ja ahdistaviksi.
Karibian viidakko valtaa vähitellen puutarhan ja talon. Annette menee uusiin naimisiin englantilaisen Masonin kanssa, mutta se ei poista vanhaa vastakkainasettelua orjien ja omistajien välillä. Valkoisten täytyy paeta mustien hyökkäystä palavasta talosta Spanish Towniin. Antoinetten äiti ei kestä poikansa kuolemaa ja kotitalon menetystä, vaan murtuu. Antoinette parantuu palovammoistaan ensin tätinsä luona ja menee sitten luostarikouluun. Heti koulun jälkeen hänet naitetaan englantilaiselle Edward Rochesterille.
Antoinetten lapsuus on Rhysin vapaasti kerrottavissa. Romaanin pastissiluonne tuo kuitenkin omat rajoituksensa. Tarina on sovitettava Jane Eyressa annettuihin reunaehtoihin ja kirjailijan on rakennettava yksinäisestä, pelokkaasta tyttöhahmostaan se henkilö, jona maailma hänet tuntee: Edward Rochesterin hullu vaimo. Brontën teoksessa Edward Rochester päätyi isänsä järjestämään avioliittoon perijättären kanssa. Vaimon hulluudesta kertoo Rochester eikä Brontën Jane-kertoja lainkaan kyseenalaista tätä kertomusta. Lukijakaan ei pidä Rochesteria epäluotettavana kertojana, vaikka syytä olisi, kun henkilön oma etu on kyseessä. Jane uskoo kerrotun - että vaimo on hullusta suvusta ja Rochester kärsinyt suurta vääryyttä. Ja onhan Janella jo omakin kokemus hullusta murhanhimoisena psykopaattina, joka sytyttää Rochesterin vuoteen tuleen ja repii Janen häähunnun.
Näihin reunaehtoihin on Rhysin tarinansa sovitettava, ja hän tekee sen tyylikkäästi.
Rhysin romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa – Antoinette ja hänen miehensä Edward, joka alkaa kokea vaimonsa vieraaksi ja nimeää hänet uudelleen Berthaksi. Rakkautta vailla kasvanut Antoinette on valmis rakastamaan ketä tahansa, vaikka isäpuolen hänelle valitsemaa englantilaista miestä, joka vie hänet takaisin hänelle rakkaaseen lapsuuden huvilaan orkideojen ja rommin makeaan tuoksuun.
Edward puolestaan ihailee eksoottisia näkymiä ja makuja. Hän yrittää sopeutua, mutta hänen on mahdotonta ymmärtää kulttuurisia eroja. Viidakossa kasvanut intohimoinen kreolityttö alkaa helposti vaikuttaa hyvinkin oudolta, varsinkin kun häntä ja hänen sukuaan edelleen vihaavat paikalliset häntä mustamaalaavat.
Antoinetten äidin vanhan palvelijattaren ja Rocherterin keskustelu toisen osan lopussa on vastakkainasettelussaan hieno. Mikään selittävä taustatekijä tai armonanomus ei enää voi muuttaa Rochesterin mielipidettä. Vaimo pysyy hänelle ventovieraana ja vieraudessaan uhkaavana.
Sekä Rhysin että Brontën teokset käyttävät aikansa ilmaisutapoja. Jane Eyre heijastaa aikansa käsityksiä mielisairaudesta. Rochesterin vaimo esitetään mustavalkoisesti kertomusta eteenpäin vievänä tuhoisana voimana – arvaamattomana, väkivaltaisena ja vastenmielisenä. Brontën esikuvana tämän hahmon luomisessa on pidetty hänen alkoholisoitunutta Branwell-veljeään, jonka sisaret joutuivat pelastamaan tulipalosta, jonka hän oli humalaisella huolimattomuudellaan aiheuttanut.
Vastaavasti Rhysin teos on nykylukijalle mustavalkoisesti rodullistava ja afrikkalaissyntyisiä vanhanaikaisin sanakääntein kuvaava.
Kaikki tuntevat kotiopettajattaren tarinan. Jean Rhysin pastissi jää harvojen herkkupalaksi. Rhysin teos saattaa kuitenkin herättää lukijassa ensinnäkin oivalluksen siitä, että kanonisoidut klassikotkin ovat aina jonkun kertomia. Toiseksi voi herätä kysymys, miksi kertoja kertoo siitä näkökulmasta, mistä kertoo. Paljon kärsinyt ja viaton Jane Eyre näkee Edward Rochesterin ihanteellisessa valossa, uskoo kaiken, mitä tämä kertoo, ja esittää tämän kertomuksen totena. Lukijan empatia on Janen puolella ja toivoo hänelle onnea kärsimysten jälkeen. Niinpä Janen uskomuksista ja Rochesterin selityksistä tulee se voittava tarina, jonka kaikki tuntevat. Kuitenkin jo Brontën teoksessa Rochesterin luonteesta annetut viitteet voisivat herättää kertojan luotettavuudesta sen epäilyn, jonka varaan Rhys taidokkaasti oman pastissinsa punoo.