Siirry pääsisältöön

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kaikki on mahdollista (suom. Kristiina Rikman) on Stroutin "Nimeni on Lucy Barton" -teoksen sisarteos tai jatko. Lucy Bartonin tarinaa käännellään eri näkökulmista. Teosta voi pitää novellikokoelmana, ketjunovellina tai mosaiikkiromaanina. Hyvä teksti ei helposti solahda luokitteluihin eikä sen tarvitsekaan.

Teos sisältää yhdeksän kertomusta Illinoisin Amgashin pikkukaupungin ja sen lähiympäristön ihmisistä. Lucyn veli ja sisko asuvat yhä siellä, samoin monet hänen koulutoverinsa. Bartonin perhe oli yhteisön pohjasakkaa, jota parempiosaiset väistelivät ja sanoivat tekevänsä sen hajun vuoksi. Lapsena Lucya ylenkatsottiin ja kiusattiin, mutta hänestä tuli kirjailija, joka antoi teoksillaan paljonkin ajateltavaa sekä kiusaajilleen että tukijoilleen.

Kaikki on mahdollista -kokoelman novelleissa Lucyn perheeseen tavalla tai toisella liittyvät päähenkilöt usein keskustelevat yhteisestä menneisyydestä. Henkilöiden kohtaamiset kuvastavat pikkukaupungin yhteisön erityistä tahmeutta hyvässä ja pahassa. Yhteisöön kiinnitytään ja se tuo turvaa, mutta samalla siihen voi juuttua kuin pieni kärpänen hunajaan. Kaikki tuntevat kaikki, ja ajan ja tilan lisäksi yhteisö jakaa sekä puhumattomuuden käytännöt että juorut. Juoruista on ajan kuluessa syntynyt yhteisön rakenteita, jotka määrittävät tapaa, jolla henkilöt toisiaan kohtelevat. Kiusaamisesta ja syrjinnästä tulee osa identiteettiä ja ihminen alkaa itsekin määritellä itsensä samoin kuin muut hänet määrittelevät. Häpeä sykkii, ja kasvaa.

Köyhyyden ja sotakokemusten traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kaikki tietävät, mistä asioista jonkun kanssa ei pidä puhua. Muualta tulleiden kanssa näihin tarinoihin kuitenkin kajotaan ja niitä kerrotaan ja tulkitaan uudelleen. Huomataan, että eri ihmiset muistavat asiat eri tavoin. 

Novelleissa on usein kyse lasten ja vanhempien suhteista. Äidit ja tyttäret, sisaret ja veljet, naapurit ja sukulaiset muistelevat yhteistä menneisyyttä ja yllättyvät toisen tulkinnasta. Keskustelu haavoittaa ja käynnistää ihmisissä jotain, joka taas purkautuu toisessa tilanteessa toisten ihmisten kanssa. 

Miten käsitellä muistoja perheensä jättäneen äidin kanssa? Mitä pinnan alla kyteneet salaisuudet tai vanhempien hirmuteot saavat aikaan, kun ne tuodaan vuosia myöhemmin päivänvaloon? Käsittelemättömät traumat aiheuttavat paniikkihäiriöitä ja painajaisia vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Syrjäytyminen ei ole vain yhden sukupolven kokemus. Strout tutkii teoksessaan taitavasti amerikkalaista unelmaa. Kaikki on mahdollista kaikille – vai onko? Onko todella?

Kurjuus jättää jälkensä ja roskatynnyristä ruokansa syönyt lapsi kantaa sitä kokemusta mukanaan elämänsä loppuun saakka. Kuitenkin kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen myötätunto ja lämpö, jolla Strout henkilöitään tarkastelee ja ymmärtää. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...