Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristina Rikman) on kaunis kertomus äidin ja tyttären suhteesta ja elämästä, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Lucy on perheensä ensimmäinen ja ainoa korkeakoulun käynyt ja New Yorkiin muuttanut. Pieni Illinoisin maalaiskylä ja köyhä koti eivät juuri ole antaneet eväitä maailmalla selviytymiseen, mutta Lucy on lahjakas ja oppivainen. Sosiaaliset tilanteet ovat joskus hänelle vaikeita. Miten pysyä mukana keskustelussa vanhoista tv-sarjoista, kun lapsuudenkoti oli autotalli eikä televisiota ollut? Lucy on kiltti ja avoin ja valmis rakastamaan jokaista, joka osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Huomaavaista lääkäriä. Kohteliasta naapuria.
Sosiaalinen nousu on merkinnyt vieraantumista perheestä. Vieraantuminen ei ole ollut Lucyn toive, mutta hän on lakannut yrittämästäkään pitää yhteyttä, koska kirjeisiin tai vastapuheluihin ei vastata. Perheen vahva puhumattomuuden kulttuuri on jättänyt paljon kysymyksiä vailla vastausta. Vastauksia ei ehkä edes ole. Sairaalasängyn vieressä Lucyn äiti kertoo kuulumisia kotikylästä ja tulee samalla kertoneeksi vinosti omista tunteistaan ja ajatuksistaan, kerrottavansa valitsemalla. Lucy alkaa ymmärtää, että puhumattomuus on ollut paitsi osaamattomuutta, myös suojelunhalua. Äidin ja tyttären suhde kipukohtien kiertämisineen on kuvattu herkästi ja taidokkaasti.
Kerronta polveilee muistosta ja dialogista toiseen ja valottaa tarkasti, mutta pehmeällä valolla henkilöiden luonnetta, arvoja ja kokemuksia. Lucyn tie kirjailijaksi on pitkä ja mutkainen, mutta hän pääsee perille. Koko teoksen teemana onkin muisti ja muistojen pysyvyys tai muuntuvuus. Tekstipinta polveilee lyhyinä lukuina asiasta ja assosiaatiosta toiseen. Aikatasot limittyvät ja jokainen uusi kertomus, jokainen muisto tuo jotakin lisää ja samalla muuntaa hiukan lukijan vähitellen rakentuvaa käsitystä Lucysta.
Lucyn tarina jatkuu teoksessa Kaikki on mahdollista