Teos on herkkä, mutta vivahteissaan viiltävä kuvaus nuoren tytön elämästä, jonka veljien teko muuttaa ikiajoiksi. Violet Rue Kerrigan kasvaa ison irlantilaissyntyisen perheen kuopuksena ja lemmikkinä Niagara Fallsin pikkukaupungissa. Perhettä hallitsee itsevaltiaasti isä, Jerome Kerrigan, Vietnamin veteraani. Oatesin aiemmissakin romaaneissa perhe on usein yhteiskunnan pienoiskuva, ja sen toiminta heijastaa yhteiskunnan arvoja, tapoja ja kulttuuria. Perhe sulkeutuu sisäänpäin, kuten USA:kin viimeisinä vuosina. Perheen asioista ei puhuta ulkopuolisille.
Sitten Violet Ruen isoveljet pahoinpitelevät kuoliaaksi samaa koulua käyneen mustan pojan, Hadrian Johnsonin. 12-vuotias Violet näkee yöllä veljiensä puhdistavan veristä baseball-mailaa.
Salaisuus painaa häntä raskaasti ja lopulta hän pelkää henkensä edestä veljiensä kostoa. Opettaja ja terveydenhoitaja pääsevät salaisuudesta perille, ja poliisi löytää mailan. Sen jälkeen Violet on ikuisesti perheensä hylkiö, kantelija, rotta, halveksittava petturi, jota vanhemmat eivät halua nähdä enää koskaan.
Violet on aivan yksin.
Pikkukaupunki jakautuu kahtia. Valkoisten poikien jengi pahoinpiteli ja tappoi mustan pojan. Kerriganit näkevät poikansa vain uhreina ja moni jakaa heidän näkökantansa ja uskoo, että Kerriganin poikia syytetään vain, koska he ovat valkoisia. Musta väestö alkaa pelätä väkivaltaa, ja niin valkoisetkin.
Violet otetaan huostaan, ja hän päätyy äitinsä lapsettoman sisaren kotiin. Romaani on lohduton kertomus hylätystä lapsesta, joka uskoo perheensä näkökulman itsestään syyllisenä, ja yrittää löytää hyväksyntää, mistä ikinä sitä voisikaan löytää. Kertojanääni on Violetin itsensä. Välillä minäkertoja puhuttelee itseään sinämuodossa. Vanhempi Violet puhuttelee nuorempaa, yrittää saada järjellä käsiteltäväksi surulliset muistonsa ja siten selviytyä niistä.
Joyce Carol Oatesin romaanit ovat aina vahvasti yhteiskunnallisia. Myös Violet Kerrigan on naispäähenkilö, joka kärsii ja yrittää selviytyä ja kasvaa aikuiseksi, vaikka lähipiirin asenteet hänen identiteettiään musertavatkin. Haavoittunut ja rakkautta kipeästi kaipaava Violet päätyy myös saalistavien miesten uhriksi. Hyväksikäyttäjien joukkoon mahtuu natseja ihannoiva pedofiiliopettaja, tädin aviomies ja opiskeluaikojen ensimmäisen työpaikan miesasiakas. Violet on helppo saalis, koska hän syyttää vain itseään eikä kerro kokemastaan. Pahoinpitelijästä kertominen kun jätti ikuisen trauman lapsen mieleen.
Turvapaikkaa ei löydy. Vanhin veli kuolee vankilassa, mutta toinen veli vapautuu ja kostoa pelkäävä Violet joutuu alituisesti keskeyttämään opintonsa jatkuvan muuttamisen vuoksi.
Lopussa sentään on toivoa paremmasta. Pinnallisempi kertomus tekisi Violetista sankarin, joka jollakin sankariteollaan voittaisi taas perheensä ja yhteisönsä hyväksynnän uhriutumatta. Oates ei kuitenkaan sorru helppoon ratkaisuun. Eihän elämäkään niin mene, vaikka elämää tarinallistettaisiin sankarillisia ratkaisuvaiheita korostamalla ja pitkät kärsimysten vuodet häivyttämällä. Oates näyttää päähenkilönsä perheen ja pikkukaupunkiyhteisön kautta, miten muodostuvat yhteenkietoutuneet tavat, tottumukset ja asenteet, jotka taas muokkaavat seuraavan sukupolven asenteita ja toimintaa vuosiksi eteenpäin.
Rasismin ja vallan väärinkäytön kulttuuri ja syvään juurtuneet ajatusmallit eivät muutu helposti ja nopeasti eivätkä yksilön teoista, vaan hitaasti, ajatusmalleja ja yhteisöjen rakenteita muuttamalla.