Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta.
Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida.
Kokeellista proosaa voi lukea samaa tapaan kuin kuunnella jazzia – ei tarvitse arvailla juonta tai etsiä henkilöistä samastumispintaa. Salmenniemi kylvää sanojaan lukijan tajuntaan ja jokaisessa lukijassa herää erilaisia mielleyhtymiä niistä. Eikä yhtä ja oikeaa lukutapaa tosiaankaan ole. Taiteilijan vapauteen liittyy tulkitsijan vapaus. Kokoelma sisältää myös Salmenniemen tulkintoja muiden kirjailijoiden teoksista, pastisseja. Sellainen on esimerkiksi Merisää (esikuvana Emilen Zolan Taistelu myllyn luona) tai Elämän ja kuoleman pidot (esikuvana Toivo Pekkasen samanniminen novelli).
Ehkä eniten Salmenniemen proosasta saavat irti ne, joille Salmenniemen käsittelemät teemat ovat läheisiä. Tämän kokoelman voittavaksi teemaksi nousee maskuliininen identiteetti, miehen mallit nykymaailmassa sekä sota yhteiskunnan yhteisenä kertomuksena. Sota ja rakkaus. Kyllä niistä voi kokeellistakin proosaa kirjoittaa. Kun tekstissä on miehiä, aseita, sotilasarvoja ja sana ”punaiset”, lukija siirtyy heti mielessään kansalaissodan maisemiin ja asetelmiin sanoja ja merkityksiä tarkemmin pohtimatta ja alkaa tulkita kertomusta kansalaissodan narratiivien kautta. Mutta mikään kertomuksessa ei täsmääkään tähän mielleyhtymään. Salmenniemi ohjasi lukijan ajatukset parilla assosiaatiolla haluamaansa suuntaan. Lukija eksyy ja putoaa heti kärryiltä, jos ei keksi ajatella, että punainen on vain sana. Sillä voisi tarkoittaa vaikka tonttuja. Sotimassa eivät olekaan kansalaissodan punaiset ja valkoiset, vaan kauppaketjut, ja mitä tahansa voi tapahtua. Mieskin voi synnyttää keskellä sotaa.
Kokeellisessa proosassa se kiinnostava elämys ei olekaan tarina, vaan se voi olla omien ajatusten reflektointi. Millaisia mielleyhtymiä ja kuvia ja tunteita tekstistä nousee? Missä kohden kirjoittaja ovelasti ohjaa ajatuksia suuntaan, johon eksyy ja on pakko kysyä itseltään, missä kohden eksyi?
Osa novelleista on pikemminkin esseemäisiä tekstejä. Niminovellin Uhrisyndrooma voi lukea joko vakavissaan ahdistuneen ihmisen vähittäisestä toipumisesta kognitiivisen terapian avulla, omia ajattelutapojaan muuttamalla. Tai sen voi lukea vinosti hymyilevänä pastissina nykyajan vitsauksista, kaikkialla silmille hyppivistä itsehoito- ja elämäntapaoppaista ja muista elämän käyttöohjeista. Niitä kyllä luetaan. Toivottavasti myös Salmenniemen kirjaa.