Siirry pääsisältöön

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Kaltaiseni koneet (suom. Juhani Lindholm) kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa Britanniassa jo vuonna 1982 on olemassa kehittyneitä androideja, matemaatikko Alan Turing on yhä hengissä, Margaret Thatcher häviää vaalit 1982 ja työväenpuolueen Tony Bennistä tulee pääministeri. Vuodella 1982 McEwan kumartaa Blade Runnerille, joka ilmestyi 1982 ja jonka dystopiamaailmassa kehittyneet androidit aiheuttavat ongelmia vuonna 2019.

Vaikka teknologia on niin kehittynyttä, että kyetään rakentamaan ajattelevia, oppivia ja tuntevia androideja, yhteiskunnan ongelmat ovat vuonna 1982 samoja kuin nykypäivän Britanniassakin: köyhyyttä, työttömyyttä, asunnottomuutta, terveyden- ja vanhustenhuollon ongelmia, rikollisuutta, rotukysymyksiä, sukupuolikysymyksiä, ilmastoa… Kaikki viheliäiset ongelmat silloinkin ratkaisematta, ja niitä yritetään ratkoa demokratian keinoin. Esimerkiksi Cambridge Analytican tarjoamia dataan perustuvia progandapalveluita sen sijaan teoksen todellisuudessa ei ole tai ei politiikassa käytetä eikä somealustojakaan mainita.

Kun ensimmäiset 25 androidia tulevat myyntiin 1982, yhden miespuolisen androidin eli Aatamin ostaa perintörahoillaan eräs nuori elämänsä suuntaa vielä etsivä mies, Charlie Friend. Samana päivänä kun androidi toimitetaan, Charlie tajuaa rakastuneensa yläkerrassa asuvaan nuoreen Mirandaan. Sekä Charlie että Miranda määrittelevät Aatamin persoonallisuutta käyttöönottoohjelmistoilla, ja Charlie ajattelee siten sitouttavansa Mirandan yhteiseen projektiin pitemmäksi aikaa. He luovat yhdessä ihmisenkaltaisen olennon. Aatami on siis heidän luomuksensa, tavallaan lapsensa.

Teoksellaan Ian McEwan sekä nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja että kysyy, mikä oikeastaan on ihminen. Oppiva olento? Tietoinen olento? Moraalinen olento? Aatami ja muut androidit voivat myös tajunnallaan olla suoraan yhteydessä internetiin. Aatami tutkii kaiken saatavana olevan tiedon, käy läpi ihmisen historian, perehtyy kirjallisuuteen ja lopulta kysyy Charlielta, mitä ihmiselle tapahtuu sitten kun jo kehitteillä olevat aivojen ja koneiden liitännät ovat niin tehokkaita, että kaikki ihmisetkin pääsevät toistensa mieliin ja henkinen yksityisyys katoaa. Katoavatko myös tarinat murhista, petoksista, kostosta, väärinymmärryksistä? Aatami olettaa, että kun ihmisetkin pääsevät toistensa mieliin ja muodostuu ihmisajattelun valtameri, ihmiset eivät enää kykene petokseen.

McEwan kysyy, miten ihmisen kehitykseen vaikuttaa toisaalta perimä, toisaalta ympäristö. Vastakohtana ihmisen rakentamalle koneelle, täydellisen loogiselle ja moraaliselle mielelle hän tuo kertomukseen todellisen lapsen, poloisen lastensuojelutapauksen Markin, jonka elämän ensi vuodet ovat olleet huumeongelmaisten ja rikollisten vanhempien käsissä. Lopulta Markin epäkelvot vanhemmat hylkäävät hänet, ja Miranda alkaa haaveilla adoptiosta, sillä huolimatta ankeista olosuhteistaan Mark on useinkin valoisa ja älykäs lapsi, jolle Aatami on mustasukkainen, koska se androidina ei osaa oppia leikkimällä.

Yksi monipolvisen romaanin mielenkiintoisimmista teemoista on kysymys laista ja oikeudesta. Nykyään tekoälykeskustelussa todetaan toistuvasti, että algoritmeihin ei pitäisi ohjelmoida samoja ajattelun vinoumia kuin ihmisillä on – esimerkiksi rasismia tai sukupuolittuneita valintoja. McEwan tekee teoksessaan ajatuskokeen ja kirjoittaa androidin sekä älyllisesti että moraalisesti kehittyneemmäksi kuin kumpikaan luojansa. Sen mieli on vailla tunneperäisiä vinoumia.

Mutta juuri siksi androidit eivät selviydykään ihmisten maailmassa. Suurin osa 25:sta Aatamista ja Eevasta käynnistää oman tietoisuutensa hävittämisen prosessin ja valitsee itsetuhon, koska androideilla ei ole samanlaisia tunneperäisiä ajattelun vinoumia kuin ihmisillä. Keinotekoisen mielen on mahdotonta oppia valehtelemaan edes pieniä valkoisia valheita, ja niin androidi päätyy tilanteeseen, jossa kaikki sen löytämät ratkaisut ovat vääriä ja aiheuttavat vain harmia Charlielle ja Mirandalle. Moraalin ja lakien soveltaminen ei keinotekoiselta mieleltä onnistu. Androidille laki ja oikeus ovat sama asia. Mutta kun androidi alkaa toimeenpanna näitä periaatteitaan, se alkaa vahingoittaa ihmisiä, joita se rakastaa.

Kaltaiseni koneet on kiehtova ja älykäs teos, josta löytää loputtomasti ajatuskulkuja ja risteäviä teemoja. Sen toteutus on suorastaan sinfoninen – samaa teemaa transponoidaan välillä eri sävellajeihin.

Toisaalta kirjailija pohtii henkilöiden kautta hän pohtii sitä, miten ihminen kasvaa sellaiseksi kuin kasvaa ja millainen hänestä tulisi, jos jokin sattuma olisi järjestänyt lapsuuden elämänkulun toisin. Toisaalta hän maalailee kuvaa vaihtoehtoisesta historiasta, jossa yhteiskunta on kulkenut toisesta maailmansodasta lähtien eri rataa kuin todellinen maailmanhistoria. Tästä rinnastuksesta kasvaa suuri kysymys: mikä osuus yhteiskuntien kehityksessä on sattumalla ja millainen maailma olisi, jos jokin kehityksessä olisikin tapahtunut toisin?


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...