Siirry pääsisältöön

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Kaltaiseni koneet (suom. Juhani Lindholm) kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa Britanniassa jo vuonna 1982 on olemassa kehittyneitä androideja, matemaatikko Alan Turing on yhä hengissä, Margaret Thatcher häviää vaalit 1982 ja työväenpuolueen Tony Bennistä tulee pääministeri. Vuodella 1982 McEwan kumartaa Blade Runnerille, joka ilmestyi 1982 ja jonka dystopiamaailmassa kehittyneet androidit aiheuttavat ongelmia vuonna 2019.

Vaikka teknologia on niin kehittynyttä, että kyetään rakentamaan ajattelevia, oppivia ja tuntevia androideja, yhteiskunnan ongelmat ovat vuonna 1982 samoja kuin nykypäivän Britanniassakin: köyhyyttä, työttömyyttä, asunnottomuutta, terveyden- ja vanhustenhuollon ongelmia, rikollisuutta, rotukysymyksiä, sukupuolikysymyksiä, ilmastoa… Kaikki viheliäiset ongelmat silloinkin ratkaisematta, ja niitä yritetään ratkoa demokratian keinoin. Esimerkiksi Cambridge Analytican tarjoamia dataan perustuvia progandapalveluita sen sijaan teoksen todellisuudessa ei ole tai ei politiikassa käytetä eikä somealustojakaan mainita.

Kun ensimmäiset 25 androidia tulevat myyntiin 1982, yhden miespuolisen androidin eli Aatamin ostaa perintörahoillaan eräs nuori elämänsä suuntaa vielä etsivä mies, Charlie Friend. Samana päivänä kun androidi toimitetaan, Charlie tajuaa rakastuneensa yläkerrassa asuvaan nuoreen Mirandaan. Sekä Charlie että Miranda määrittelevät Aatamin persoonallisuutta käyttöönottoohjelmistoilla, ja Charlie ajattelee siten sitouttavansa Mirandan yhteiseen projektiin pitemmäksi aikaa. He luovat yhdessä ihmisenkaltaisen olennon. Aatami on siis heidän luomuksensa, tavallaan lapsensa.

Teoksellaan Ian McEwan sekä nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja että kysyy, mikä oikeastaan on ihminen. Oppiva olento? Tietoinen olento? Moraalinen olento? Aatami ja muut androidit voivat myös tajunnallaan olla suoraan yhteydessä internetiin. Aatami tutkii kaiken saatavana olevan tiedon, käy läpi ihmisen historian, perehtyy kirjallisuuteen ja lopulta kysyy Charlielta, mitä ihmiselle tapahtuu sitten kun jo kehitteillä olevat aivojen ja koneiden liitännät ovat niin tehokkaita, että kaikki ihmisetkin pääsevät toistensa mieliin ja henkinen yksityisyys katoaa. Katoavatko myös tarinat murhista, petoksista, kostosta, väärinymmärryksistä? Aatami olettaa, että kun ihmisetkin pääsevät toistensa mieliin ja muodostuu ihmisajattelun valtameri, ihmiset eivät enää kykene petokseen.

McEwan kysyy, miten ihmisen kehitykseen vaikuttaa toisaalta perimä, toisaalta ympäristö. Vastakohtana ihmisen rakentamalle koneelle, täydellisen loogiselle ja moraaliselle mielelle hän tuo kertomukseen todellisen lapsen, poloisen lastensuojelutapauksen Markin, jonka elämän ensi vuodet ovat olleet huumeongelmaisten ja rikollisten vanhempien käsissä. Lopulta Markin epäkelvot vanhemmat hylkäävät hänet, ja Miranda alkaa haaveilla adoptiosta, sillä huolimatta ankeista olosuhteistaan Mark on useinkin valoisa ja älykäs lapsi, jolle Aatami on mustasukkainen, koska se androidina ei osaa oppia leikkimällä.

Yksi monipolvisen romaanin mielenkiintoisimmista teemoista on kysymys laista ja oikeudesta. Nykyään tekoälykeskustelussa todetaan toistuvasti, että algoritmeihin ei pitäisi ohjelmoida samoja ajattelun vinoumia kuin ihmisillä on – esimerkiksi rasismia tai sukupuolittuneita valintoja. McEwan tekee teoksessaan ajatuskokeen ja kirjoittaa androidin sekä älyllisesti että moraalisesti kehittyneemmäksi kuin kumpikaan luojansa. Sen mieli on vailla tunneperäisiä vinoumia.

Mutta juuri siksi androidit eivät selviydykään ihmisten maailmassa. Suurin osa 25:sta Aatamista ja Eevasta käynnistää oman tietoisuutensa hävittämisen prosessin ja valitsee itsetuhon, koska androideilla ei ole samanlaisia tunneperäisiä ajattelun vinoumia kuin ihmisillä. Keinotekoisen mielen on mahdotonta oppia valehtelemaan edes pieniä valkoisia valheita, ja niin androidi päätyy tilanteeseen, jossa kaikki sen löytämät ratkaisut ovat vääriä ja aiheuttavat vain harmia Charlielle ja Mirandalle. Moraalin ja lakien soveltaminen ei keinotekoiselta mieleltä onnistu. Androidille laki ja oikeus ovat sama asia. Mutta kun androidi alkaa toimeenpanna näitä periaatteitaan, se alkaa vahingoittaa ihmisiä, joita se rakastaa.

Kaltaiseni koneet on kiehtova ja älykäs teos, josta löytää loputtomasti ajatuskulkuja ja risteäviä teemoja. Sen toteutus on suorastaan sinfoninen – samaa teemaa transponoidaan välillä eri sävellajeihin.

Toisaalta kirjailija pohtii henkilöiden kautta hän pohtii sitä, miten ihminen kasvaa sellaiseksi kuin kasvaa ja millainen hänestä tulisi, jos jokin sattuma olisi järjestänyt lapsuuden elämänkulun toisin. Toisaalta hän maalailee kuvaa vaihtoehtoisesta historiasta, jossa yhteiskunta on kulkenut toisesta maailmansodasta lähtien eri rataa kuin todellinen maailmanhistoria. Tästä rinnastuksesta kasvaa suuri kysymys: mikä osuus yhteiskuntien kehityksessä on sattumalla ja millainen maailma olisi, jos jokin kehityksessä olisikin tapahtunut toisin?


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu