Turtleksi kutsuttu Julie Alveston on neljätoistavuotias. Hänen äitinsä on kuollut, ja hän asuu isänsä kanssa Pohjois-Kaliforniassa syrjäisessä metsään rakennetussa talossa. Koulu ei suju hyvin. Turtle on liian erilainen kuin muut eikä itsekään arvosta itseään. Hänellä ei ole kavereita. Isä Martin ei niitä kuitenkaan hyväksyisi. Isän valta on Turtlen elämässä läsnä kaikkialla, ja hän katsoo elämäänsä ja itseäänkin isänsä silmin. Epäonnistuja. Surkea ämmä. Surkea pikku pelkuriämmä.
Turtle osaa kyllä ampua. Hän osaa ampua jäniksen ja teurastaa ja nylkeä sen. Hän osaa purkaa ja koota ja huoltaa aseita, hiipiä äänettömästi, käytellä puukkoa, suunnistaa metsissä ja sukeltaa syvyyksiin simpukoita ja ankeriaita etsimään. Aseenkäyttötaidot hän on oppinut sekä isältään että ukiltaan, joka on Korean ja Vietnamin sodan veteraani.
Minun ikioma kultani (suom. Arto Schroderus) on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan kertomana. Kertoja fokalisoi hyvin läheltä päähenkilöä ja hänen kokemuksiaan ja maalaa traumaattisessa tilanteessa elävän lapsen sielunmaisemaa, kaventunutta tunnerekisteriä ja vaikeutta edes sanoittaa tunteitaan ja kokemuksiaan. Kerronta sekä realistinen, elävä dialogi tuo esiin Turtlen ja hänen isänsä välisen kieroutuneen valta- ja riippuvuussuhteen ja kuvaa Turtlen vähittäistä heräämistä näkemään toisenlaistakin todellisuutta. Eristettynä, isän vallassa, hän on uskonut ehdoitta oikeaksi kaiken, mitä isä tekee ja sanoo. Mutta eräällä metsäretkellään Turtle tapaa kaksi poikaa, Jacobin ja Brettin, ja tutustuu heidän kauttaan uusiin ihmisiin ja huomaa, miten erilaisessa todellisuudessa kaikki muut ihmiset elävät.
Lopullisen sysäyksen muutokseen tuo ukin kuolema. Isä häipyy kuukausiksi, ja niiden kuukausien aikana Turtle hakeutuu ihmisten pariin. Kun isä palaa ja tuo mukanaan pienen huoltoasemalta löytämänsä orpotytön, Cayennen, on Turtlella tytössä taas uusi peili, jonka kautta voi tarkastella omaa isäsuhdettaan uusin silmin.
Turtle on selviytyjä ja toimintasankari. Kerronta ei uhriuta päähenkilöä, vaan tekee nuoresta tytöstä aktiivisen toimijan, joka ponnistelee ulos vaikeasta tilanteestaan ja onnistuu siinä. Siinä teos liittyy hyvin viime vuosien nais- ja tyttöenergiaa säteileviin teoksiin, mutta samalla pulp fiction -vaikutteita saanut loppuratkaisu oikeuttaa tällä tyttöenergialla väkivallan käytön.
Kirja on periaatteessa loistava. Kerronta on elävää, luontokuvaus upeaa, henkilöt hyvin todellisia. Minun oli silti vaikeaa kirjoittaa siitä. Huomasin jopa pohtivani sananvapauden rajoja, vaikka aina olen ollut sitä mieltä, että taiteen ei tarvitse olla poliittisesti korrektia.
Haluankin kysyä, olisiko teoksen vaikeaa aihetta, lapsen hyväksikäyttöä, voinut käsitellä toisinkin? Etäännyttää enemmän? Käyttää vaihtelevia kerronnan keinoja? Esimerkiksi on kirjoittajan tietoinen valinta kuvata kaikkitietävällä ulkopuolisella kertojalla preesensissä kohtaus, jossa aikuinen lasta tytärtään hiilihangolla. Aktiivin preesens asemoi lukijan katsomaan parhaillaan tapahtuvaa väkivaltaa sivustakatsojana, joka näkee lapsen ilmeet ja eleet ja kuulee hänen ajatuksensa ja kuulee lisäksi väkivallan tekijän sanat ja särkyvän äänen rakastavan lapsen herkästi havainnoimana. Saisiko sellaista kohtausta esittää elokuvassa vai leikattaisiinko se pois? Kirjallisuudessa se sallitaan, mutta tämäkö on suunta, johon kirjallisuus on menossa? Yhä hurjempia aiheita, yhä koukuttavampaa, osin viihderomaanin keinoja käyttävää tekstiä, koska kirjat kilpailevat ihmisten ajasta digitaalisen viihteen kanssa?
Vaihtoehtoja aiheen käsittelyyn olisi, paljonkin. Esimerkiksi monen kertojan kerronta samasta tarinasta. Olisiko kirjallisia ja filosofisia viittauksia pudotteleva, kielellisen ilmaisun mestari Jacob voinut kertoa osan tarinasta vähän etäämmältä? Tai Turtlen opettaja Anna, joka aavistaa jotakin olevan vialla, mutta ei kykene toimimaan ennen kuin on liian myöhäistä. Myös yhteisökertoja olisi ollut mahdollinen, koska tarinassa on osin kyse myös kollektiivisesta syyllisyydestä ja häpeästä, kun ei edes koulu ajoissa tunnistanut tilannetta ja huolehtinut lapsesta. Yhteisökertojaa on käyttänyt esimerkiksi Joyce Carol Oates teoksessaan Kosto -rakkaustarina.
Perehdyin myös siihen, että teoksesta on kirjoitettu siinä kulttuurissa, jossa se on syntynyt. Teoksesta muualla:
The Guardian
NYTimes
Washington Post
Yhdysvaltojen keskusteluilmapiiri on erilainen kuin Suomessa. #metoo -ilmiön myötä on syntynyt tunnustuksellisen paljastuskirjallisuuden genre. Insestistäkin on kirjoitettu tilityskirjoja. Eniten ihmettelin yllä mainituissa kirjallisuuskritiikeissä sitä, että useimmat kriitikot alkavat käsitellä päähenkilöä kuin hän olisi oikea eikä keksitty henkilö sen sijaan että tarkastelisivat, miten teos on rakennettu. Ehkä kritiikinkin pitää olla tarinallinen ja myyvä? Yhden ihmisen voimakas, tunteisiin vetoava ja myötätuntoa herättävä tarina vetoaa luolamiesaivoihimme, vie lukijan mennessään eikä kukaan pysähdy käyttämään myös järkeä, hidasta ajattelua – ei siis pysähdy kysymään, voiko yhden ihmisen kokemuksen yleistää vai olisiko syytä jotenkin yrittää tarkastella myös niitä yhteiskunnan rakenteita, jotka tekevät lapsen vuosia kestävän hyväksikäytön mahdolliseksi?
Oikeastaan siis romaania Minun ikioma kultani voi tarkastella myös ”viraalisena eksemplumina”, joka on Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektin käyttämä nimi liikuttavasta tarinasta, joka herättää myötätuntoa, mutta samalla yksilön tarinaan takertumalla piilottaa näkyvistä ne yhden ihmisen kokemusta suuremmat rakenteet, jotka tuottavat kompleksisessa maailmassa samanlaisia kokemuksia myös muille.
Turtle osaa kyllä ampua. Hän osaa ampua jäniksen ja teurastaa ja nylkeä sen. Hän osaa purkaa ja koota ja huoltaa aseita, hiipiä äänettömästi, käytellä puukkoa, suunnistaa metsissä ja sukeltaa syvyyksiin simpukoita ja ankeriaita etsimään. Aseenkäyttötaidot hän on oppinut sekä isältään että ukiltaan, joka on Korean ja Vietnamin sodan veteraani.
Minun ikioma kultani (suom. Arto Schroderus) on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan kertomana. Kertoja fokalisoi hyvin läheltä päähenkilöä ja hänen kokemuksiaan ja maalaa traumaattisessa tilanteessa elävän lapsen sielunmaisemaa, kaventunutta tunnerekisteriä ja vaikeutta edes sanoittaa tunteitaan ja kokemuksiaan. Kerronta sekä realistinen, elävä dialogi tuo esiin Turtlen ja hänen isänsä välisen kieroutuneen valta- ja riippuvuussuhteen ja kuvaa Turtlen vähittäistä heräämistä näkemään toisenlaistakin todellisuutta. Eristettynä, isän vallassa, hän on uskonut ehdoitta oikeaksi kaiken, mitä isä tekee ja sanoo. Mutta eräällä metsäretkellään Turtle tapaa kaksi poikaa, Jacobin ja Brettin, ja tutustuu heidän kauttaan uusiin ihmisiin ja huomaa, miten erilaisessa todellisuudessa kaikki muut ihmiset elävät.
Lopullisen sysäyksen muutokseen tuo ukin kuolema. Isä häipyy kuukausiksi, ja niiden kuukausien aikana Turtle hakeutuu ihmisten pariin. Kun isä palaa ja tuo mukanaan pienen huoltoasemalta löytämänsä orpotytön, Cayennen, on Turtlella tytössä taas uusi peili, jonka kautta voi tarkastella omaa isäsuhdettaan uusin silmin.
Turtle on selviytyjä ja toimintasankari. Kerronta ei uhriuta päähenkilöä, vaan tekee nuoresta tytöstä aktiivisen toimijan, joka ponnistelee ulos vaikeasta tilanteestaan ja onnistuu siinä. Siinä teos liittyy hyvin viime vuosien nais- ja tyttöenergiaa säteileviin teoksiin, mutta samalla pulp fiction -vaikutteita saanut loppuratkaisu oikeuttaa tällä tyttöenergialla väkivallan käytön.
Kirja on periaatteessa loistava. Kerronta on elävää, luontokuvaus upeaa, henkilöt hyvin todellisia. Minun oli silti vaikeaa kirjoittaa siitä. Huomasin jopa pohtivani sananvapauden rajoja, vaikka aina olen ollut sitä mieltä, että taiteen ei tarvitse olla poliittisesti korrektia.
Haluankin kysyä, olisiko teoksen vaikeaa aihetta, lapsen hyväksikäyttöä, voinut käsitellä toisinkin? Etäännyttää enemmän? Käyttää vaihtelevia kerronnan keinoja? Esimerkiksi on kirjoittajan tietoinen valinta kuvata kaikkitietävällä ulkopuolisella kertojalla preesensissä kohtaus, jossa aikuinen lasta tytärtään hiilihangolla. Aktiivin preesens asemoi lukijan katsomaan parhaillaan tapahtuvaa väkivaltaa sivustakatsojana, joka näkee lapsen ilmeet ja eleet ja kuulee hänen ajatuksensa ja kuulee lisäksi väkivallan tekijän sanat ja särkyvän äänen rakastavan lapsen herkästi havainnoimana. Saisiko sellaista kohtausta esittää elokuvassa vai leikattaisiinko se pois? Kirjallisuudessa se sallitaan, mutta tämäkö on suunta, johon kirjallisuus on menossa? Yhä hurjempia aiheita, yhä koukuttavampaa, osin viihderomaanin keinoja käyttävää tekstiä, koska kirjat kilpailevat ihmisten ajasta digitaalisen viihteen kanssa?
Vaihtoehtoja aiheen käsittelyyn olisi, paljonkin. Esimerkiksi monen kertojan kerronta samasta tarinasta. Olisiko kirjallisia ja filosofisia viittauksia pudotteleva, kielellisen ilmaisun mestari Jacob voinut kertoa osan tarinasta vähän etäämmältä? Tai Turtlen opettaja Anna, joka aavistaa jotakin olevan vialla, mutta ei kykene toimimaan ennen kuin on liian myöhäistä. Myös yhteisökertoja olisi ollut mahdollinen, koska tarinassa on osin kyse myös kollektiivisesta syyllisyydestä ja häpeästä, kun ei edes koulu ajoissa tunnistanut tilannetta ja huolehtinut lapsesta. Yhteisökertojaa on käyttänyt esimerkiksi Joyce Carol Oates teoksessaan Kosto -rakkaustarina.
Perehdyin myös siihen, että teoksesta on kirjoitettu siinä kulttuurissa, jossa se on syntynyt. Teoksesta muualla:
The Guardian
NYTimes
Washington Post
Yhdysvaltojen keskusteluilmapiiri on erilainen kuin Suomessa. #metoo -ilmiön myötä on syntynyt tunnustuksellisen paljastuskirjallisuuden genre. Insestistäkin on kirjoitettu tilityskirjoja. Eniten ihmettelin yllä mainituissa kirjallisuuskritiikeissä sitä, että useimmat kriitikot alkavat käsitellä päähenkilöä kuin hän olisi oikea eikä keksitty henkilö sen sijaan että tarkastelisivat, miten teos on rakennettu. Ehkä kritiikinkin pitää olla tarinallinen ja myyvä? Yhden ihmisen voimakas, tunteisiin vetoava ja myötätuntoa herättävä tarina vetoaa luolamiesaivoihimme, vie lukijan mennessään eikä kukaan pysähdy käyttämään myös järkeä, hidasta ajattelua – ei siis pysähdy kysymään, voiko yhden ihmisen kokemuksen yleistää vai olisiko syytä jotenkin yrittää tarkastella myös niitä yhteiskunnan rakenteita, jotka tekevät lapsen vuosia kestävän hyväksikäytön mahdolliseksi?
Oikeastaan siis romaania Minun ikioma kultani voi tarkastella myös ”viraalisena eksemplumina”, joka on Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektin käyttämä nimi liikuttavasta tarinasta, joka herättää myötätuntoa, mutta samalla yksilön tarinaan takertumalla piilottaa näkyvistä ne yhden ihmisen kokemusta suuremmat rakenteet, jotka tuottavat kompleksisessa maailmassa samanlaisia kokemuksia myös muille.