Siirry pääsisältöön

Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka


Duras’n teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus sekä katseen kohteena oleminen ja sen vaikutus ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Teemaa toistetaan eri yhteyksissä. Miltä asiat näyttävät? Miten ne todella ovat?

Alkukohtauksessa kesäkaupungin hotellin hallissa kohtaavat nuori ulkomaalainen mies sekä nainen, joilla molemmilla on siniset silmät musta tukka. Nuorta ulkomaalaista katsoo myös epätoivoinen mies, joka ei koskaan unohda näkemäänsä. Ensisilmäystään, joka oli samalla viimeinen.

Mies palkkaa naisen nukkumaan luonaan häivyttääkseen epätoivoista ulkopuolisuuden kokemustaan ja säilyttääkseen muiston nuoresta ulkomaalaisesta miehestä.

Nainen saapuu, ottaa lakanat, vie ne huoneen pimeään osaan. Kietoutuu niihin kokonaan ja käy makuulle seinän viereen, lattialle. Aina yhtä uupuneena ja väsyneenä.

Mies tarkkailee, miten nainen tekee samat liikkeet, saman erehdyksen. Antaa naisen erehtyä. Vasta myöhemmin, sitten kun nainen on nukahtanut, mies sanoo sen.

Menee naisen luo, avaa lakanat, löytää naisen sisältä lämpimänä unessa. Sanoo vasta silloin että naisen pitää tulla valoon huoneen keskelle. Ehkä nainen luulee, että mies haluaa hänen ensiksi erehtyvän. Päästäkseen muistuttamaan, mitä naisen tulee tehdä.
Duras kuvaa miehen ja naisen kehittyvää vuorovaikutusta. Mies vain katsoo naista ja ajattelee toista miestä. Naisessa herää tunteita miestä kohtaan, vaikka rakkaus on mahdoton. Keskustelu on ensin hapuilevaa, arkisiin tosiseikkoihin keskittyvää. Kertoja tekee samalla tarkkoja havaintoja ihmisten ilmeistä ja eleistä. Teos rakentuu sekä dialogille että epäsuoralle esitykselle, jossa sekoittuvat kertojan ja päähenkilöiden näkökulmat ja sanat. Se tekee kerronnasta herkästi henkilöiden vaihtuvia mielenliikkeitä heijastelevaa ja tuo heidät lähelle lukijaa.

Kertojan ja henkilön diskurssi on Marguerite Duras’n tyypillinen tyylikeino. Välillä henkilö on suorapuheinen, sanoo ääneen vaikeitakin tunteita. Sitten kertoja vie taas kertomusta eteenpäin sanoittamalla henkilön tekoja tai tekemällä ympäristöstä aistihavaintoja, jotka nekin ovat vuorovaikutuksessa henkilöiden ajatusten ja tunteiden kanssa. Maailma ja ihminen ovat yhtä ja kantavat samoja merkityksiä.

Välillä Duras rakentaa näyttämön ja tuo sillä tarinaan tarinan. Näyttelijä lukee ääneen kirjaa, jossa on mies ja nainen ja heidän kehittyvä suhteensa yleisön katseiden kohteena. Mahdoton rakkaus, joka sisältää enemmän tuskaa kuin iloa.

Kesä loppuu. Kesäkaupunki tyhjenee. Viimeisessä kohtauksessa jähmettyvät sekä katselijat että näyttelijät kääntävät katseensa pois.

Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka, suom. Annikki Suni



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...