Siirry pääsisältöön

George Saunders: Lincoln bardossa


Lincoln bardossa on George Saundersin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut novelleja, joista kaksi kokoelmaa on suomennettu: Joulukuun kymmenes & Sotapuiston perikato.

Täytyypä sanoa, että pidän enemmän hänen novelleistaan. Lincoln bardossa on erikoinen teos. Kertomuksen Lincoln ei ole presidentti Abraham Lincoln, vaan hänen poikansa Willie, joka kuoli 11-vuotiaana lavantautiin helmikuussa 1862. Tarina sijoittuu hautausmaalle Washingtonissa ja rakentuu toisaalta hautausmaan asukkaiden, kuolleiden henkien puheista; toisaalta leikkaa-liimaa -tekniikalla valikoiduista historiallisista asiakirjoista kuten aikalaisten kirjeistä, päiväkirjoista tai lehtileikkeistä. Osa asiakirjoista on todellisia, osa keksittyjä.

Kyseessä on siis hämmentävä joukko tekstiä ja monia kertojanääniä. Kertojina ovat kuolleet, jotka puhuttelevat suoraan lukijaa. Useimmin kommentoivat henkihenkilöt Hans Vollman tai Roger Bevins III. Aikalaisten tekstikatkelmat puolestaan kertovat historiallisista tapahtumista. Ne sisältävät esimerkiksi selostuksia presidentti Lincolnin juhlavastaanotosta sekä hänen ja hänen vaimonsa reaktioista pojan kuolemaan. Näkökulmia ja mielipiteitä on yhtä monta kuin kertojiakin.

Kuolleet henkihenkilöt eivät edes myönnä olevansa kuolleita. He ovat alkaneet käyttää tilastaan eufemismeja, koska kuolema on liian vaikea asia käsiteltäväksi. Ruumisarkusta puhutaan sairaskirstuna.

Etsimättä tulee mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa myös kuolleet kertovat tarinoitaan välittämättä enää kaunistella mitään. Spoon River koostuu kuitenkin monologeista. Saundersin kuolleet henkilöt sen sijaan ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja vuorovaikutuksesta on syntynyt kuolleiden – anteeksi, sairaiden – kulttuuri sääntöineen. Joidenkin sanojen käyttö on sallittua ja hyväksyttävää, joidenkin ei. Kuolleet esittävät ja tilittävät kuten elävät käyttäytyvät nykyään somessa. Lyhyet puheenvuorot voisivat olla postauksia tai twiittejä. Samaa tarinaa kertovat aikalaisten asiakirjoista leikatut kohdat.

Pohjimmiltaan siis luin koko teoksen Saundersin kannanottona nykykulttuuriin. Kuolleet ja heidän totuuden jälkeinen aikansa. Mutta kun Abraham Lincoln pitää kuollutta poikaansa sylissä ja suree, jotakin tapahtuu. Aito tunne koskettaa kaikkia. Kaikki kuolleet kokoontuvat sitä seuraamaan. Ja vasta siellä, hautausmaalla presidentti itse ymmärtää kaiken sen surun ja kuoleman, jonka sisällissota on tuonut.

George Saunders: Lincoln bardossa, suom. Kaijamari Sivill








Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu