Täytyypä sanoa, että pidän enemmän hänen novelleistaan. Lincoln bardossa on erikoinen teos. Kertomuksen Lincoln ei ole presidentti Abraham Lincoln, vaan hänen poikansa Willie, joka kuoli 11-vuotiaana lavantautiin helmikuussa 1862. Tarina sijoittuu hautausmaalle Washingtonissa ja rakentuu toisaalta hautausmaan asukkaiden, kuolleiden henkien puheista; toisaalta leikkaa-liimaa -tekniikalla valikoiduista historiallisista asiakirjoista kuten aikalaisten kirjeistä, päiväkirjoista tai lehtileikkeistä. Osa asiakirjoista on todellisia, osa keksittyjä.
Kyseessä on siis hämmentävä joukko tekstiä ja monia kertojanääniä. Kertojina ovat kuolleet, jotka puhuttelevat suoraan lukijaa. Useimmin kommentoivat henkihenkilöt Hans Vollman tai Roger Bevins III. Aikalaisten tekstikatkelmat puolestaan kertovat historiallisista tapahtumista. Ne sisältävät esimerkiksi selostuksia presidentti Lincolnin juhlavastaanotosta sekä hänen ja hänen vaimonsa reaktioista pojan kuolemaan. Näkökulmia ja mielipiteitä on yhtä monta kuin kertojiakin.
Kuolleet henkihenkilöt eivät edes myönnä olevansa kuolleita. He ovat alkaneet käyttää tilastaan eufemismeja, koska kuolema on liian vaikea asia käsiteltäväksi. Ruumisarkusta puhutaan sairaskirstuna.
Etsimättä tulee mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa myös kuolleet kertovat tarinoitaan välittämättä enää kaunistella mitään. Spoon River koostuu kuitenkin monologeista. Saundersin kuolleet henkilöt sen sijaan ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja vuorovaikutuksesta on syntynyt kuolleiden – anteeksi, sairaiden – kulttuuri sääntöineen. Joidenkin sanojen käyttö on sallittua ja hyväksyttävää, joidenkin ei. Kuolleet esittävät ja tilittävät kuten elävät käyttäytyvät nykyään somessa. Lyhyet puheenvuorot voisivat olla postauksia tai twiittejä. Samaa tarinaa kertovat aikalaisten asiakirjoista leikatut kohdat.
Pohjimmiltaan siis luin koko teoksen Saundersin kannanottona nykykulttuuriin. Kuolleet ja heidän totuuden jälkeinen aikansa. Mutta kun Abraham Lincoln pitää kuollutta poikaansa sylissä ja suree, jotakin tapahtuu. Aito tunne koskettaa kaikkia. Kaikki kuolleet kokoontuvat sitä seuraamaan. Ja vasta siellä, hautausmaalla presidentti itse ymmärtää kaiken sen surun ja kuoleman, jonka sisällissota on tuonut.
George Saunders: Lincoln bardossa, suom. Kaijamari Sivill