Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, suom. Markku Päkkilä

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää viisi novellia ja pienoisromaanin ”Runsaudenmaa”. Kertomukset on kirjoitettu vuosina 1992–1995.

Kokoelmanakin teos on hyvin rakennettu. Niminovelli Sotapuiston perikato esittelee teeman, jota muut kertomukset varioivat. Useimmat tarinat sijoittuvat teemapuistoihin, joissa päähenkilöt työskentelevät, yleensä hanttihommissa. Saundersin USA on teemapuisto, avoimen kaupallinen maailma, jossa elämän tarkoitus on viihtyminen ja menestyminen. Päähenkilöille se vain ei onnistu.

Niminovellin Sotapuisto on sisällissodan ajan teemapuisto. Puistolla ei mene hyvin. Nuorisojengit hajottavat ja sotkevat ja myös ahdistelevat kävijöitä. Tarinan päähenkilö on vastuussa ja hänellä on paljon menetettävää. Ongelmaa ratkaisemaan palkataan uusi työntekijä, jolla on sotilaskokemusta Vietnamissa. Jotain hämärää hänen taustassaan on, liiallista väkivallan käyttöä. Hänellä onkin taipumus löytää nuoriso-ongelmaan lopullisia ratkaisuja. Saunders järjestää henkilönsä tilanteiden armoille. Jos jokin alkaa huonosti, se päättyy vielä huonommin, kun tilanteet riistäytyvät käsistä. Satiiri on niin mustaa ja kuivaa, että lukijan nauru takertuu kurkkuun.

Sotapuiston perikato ilmestyi 1996, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Sotapuiston perikadon jälkeen on kirjoitettu paljon dystopioita, joissa on samoja piirteitä:

• vahvasti menestyjiin ja osattomiin jakautunut yhteiskunta
• avoin kaupallisuus ja hyötyajattelu
• virtuaalitodellisuudet ja elämystehtailu

Saundersille armoton satiiri on hänelle keino tutkia yhteiskunnan rakenteita ja näyttää, miten perusteellisesti kaikki voi mennä pieleen, vaikka henkilöt toimivat vain yhteisten arvojen mukaisesti. Siten hän kyseenalaistaa vallitsevat arvot ja näyttää, miten se vaikuttaa toisten armoilla oleviin ihmisiin. Hän tekee sen vähintään yhtä vakuuttavasti kuin Steinbeck vuonna 1939 romaanissaan Vihan hedelmät.

Viimeisessä kertomus, pienoisdystopia Runsaudenmaassa geenimanipulaatiosta alkunsa saanut ekokatastrofi on saanut ihmiset säätämään lakeja, joiden mukaan geenivirheiden saastuttamat ”vialliset” ovat toisen luokan kansalaisia, jotka saa myydä orjiksi ja joilla ei ole ihmisoikeuksia. Minäkertojan vika on koppurajalat, ja ne määrittävät hänen mahdollisuutensa ja tulevaisuutensa. Kaikilla menee niin huonosti, että viallisetkin riistävät toisiaan. Maailma on lohduton, ja pieni toivon häivä temmataan kerta toisensa jälkeen päähenkilön ulottuvilta. Kuitenkin Saunders päättää kertomuksen toivoon. Hän kirjoittaa mitä mustinta satiiria, mutta uskoo kuitenkin ihmiseen. Kaikilla päähenkilöillä on pyrkimys hyvään, mutta Saunders näyttää koskettavalla tavalla, miksi se ei toteudu.


Helmet-lukuhaaste, kohta 42: Esikoisteos