Tuulen varjo on kirja, joka kertoo kirjoista. Siinä on monipolvinen juoni, jossa useampikin rakkaustarina punoutuu toisiinsa. Oman jännitteensä teokseen tuo sen aika ja paikka: Espanja toisen maailmansodan jälkeen, Francon diktatuurin aikaan. Teoksen rakennekin on mielenkiintoinen. Minäkertoja alkaa selvittää unohdetun kirjailijan tarinaa ja huomaa sen muistuttavan omaa elämäänsä yhä enemmän. Lopulta lukija miettii, kuka oikeastaan on päähenkilö – kertoja Daniel Sempere vai Julián Carax, jonka elämää Daniel tutkii.
Kirjasta on pidetty sen verran ääntä, että lukiessaan odotti kohtaavansa suunnilleen elämää suuremman tarinan. Sitähän se ei ole, kohtalaisen vetävä lukuromaani vain.
Luettuani aloin miettiä, mihin teoksessa petyin ja miksi koin juonenkäänteet pikemminkin ärsyttävänä melodraamana kuin suurena kertomuksena. Eikö suurissa tarinoissa voisi olla onnellisia loppuja? Ei se nyt ihan niinkään ole. Ei pelkkä onneton loppu vaikuttavaa tarinaa tee.
Minäkertojalla on kertojaratkaisuna hyvät ja huonot puolensa. Tämä teos hiukan kompastelee niissä huonoissa. Jotta kirjailija voisi kertoa lukijalle enemmän Juliánista, hänen täytyy vetää kehiin toinen kertoja, Nuria, jonka kirjeestä Danielille Caraxin tarina selviää. Caraxin tarina on se kiinnostava, jota paljastetaan luku luvulta. Mutta minäkertoja Daniel ei voi kertoa tarinan olennaisia osia, koska hän ei asemastaan voi nähdä niitä.
On aina riski, kun minäkertoja kertoo itseään mielenkiintoisemmasta henkilöstä. Lukija alkaa miettiä, miksi kirjailija on valinnut sen ratkaisun. Mitä hän sillä haluaa saavuttaa? En näe, että ratkaisulla olisi tämän teoksen kanssa mitään lisäarvoa.
Pahinta minusta oli, että henkilöistä puuttui sävyjä. Kaikissa ihmisissä on puhtaampia ja sameampia sävyjä. Läpensä inhimilliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia ja uskottavampia kuin pelkästään pahat tai hyvät, ja suuret tarinat syntyvät siitä, kun kirjailija vie heidät tilanteisiin, joissa heidän on pakko tehdä kipeitäkin valintoja ja heidän tekonsa muuttavat heitä.
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, suom. Tarja Härkönen