Siirry pääsisältöön

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Tartuin kirjaan, koska teosta on kehuttu monessa kirjablogissa ja koska useinkin on hyvä vähän laajentaa näköpiiriään. Jonkun mielestä Tuulen varjo oli jopa ”paras koskaan lukemani kirja”. Ehkä olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mitä muuta kyseinen bloggari suosii, koska minulle kirja oli pettymys.

Tuulen varjo on kirja, joka kertoo kirjoista. Siinä on monipolvinen juoni, jossa useampikin rakkaustarina punoutuu toisiinsa. Oman jännitteensä teokseen tuo sen aika ja paikka: Espanja toisen maailmansodan jälkeen, Francon diktatuurin aikaan. Teoksen rakennekin on mielenkiintoinen. Minäkertoja alkaa selvittää unohdetun kirjailijan tarinaa ja huomaa sen muistuttavan omaa elämäänsä yhä enemmän. Lopulta lukija miettii, kuka oikeastaan on päähenkilö – kertoja Daniel Sempere vai Julián Carax, jonka elämää Daniel tutkii.

Kirjasta on pidetty sen verran ääntä, että lukiessaan odotti kohtaavansa suunnilleen elämää suuremman tarinan. Sitähän se ei ole, kohtalaisen vetävä lukuromaani vain.

Luettuani aloin miettiä, mihin teoksessa petyin ja miksi koin juonenkäänteet pikemminkin ärsyttävänä melodraamana kuin suurena kertomuksena. Eikö suurissa tarinoissa voisi olla onnellisia loppuja? Ei se nyt ihan niinkään ole. Ei pelkkä onneton loppu vaikuttavaa tarinaa tee.

Minäkertojalla on kertojaratkaisuna hyvät ja huonot puolensa. Tämä teos hiukan kompastelee niissä huonoissa. Jotta kirjailija voisi kertoa lukijalle enemmän Juliánista, hänen täytyy vetää kehiin toinen kertoja, Nuria, jonka kirjeestä Danielille Caraxin tarina selviää. Caraxin tarina on se kiinnostava, jota paljastetaan luku luvulta. Mutta minäkertoja Daniel ei voi kertoa tarinan olennaisia osia, koska hän ei asemastaan voi nähdä niitä.

On aina riski, kun minäkertoja kertoo itseään mielenkiintoisemmasta henkilöstä. Lukija alkaa miettiä, miksi kirjailija on valinnut sen ratkaisun. Mitä hän sillä haluaa saavuttaa? En näe, että ratkaisulla olisi tämän teoksen kanssa mitään lisäarvoa.

Pahinta minusta oli, että henkilöistä puuttui sävyjä. Kaikissa ihmisissä on puhtaampia ja sameampia sävyjä. Läpensä inhimilliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia ja uskottavampia kuin pelkästään pahat tai hyvät, ja suuret tarinat syntyvät siitä, kun kirjailija vie heidät tilanteisiin, joissa heidän on pakko tehdä kipeitäkin valintoja ja heidän tekonsa muuttavat heitä.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, suom. Tarja Härkönen

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu