Siirry pääsisältöön

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Tartuin kirjaan, koska teosta on kehuttu monessa kirjablogissa ja koska useinkin on hyvä vähän laajentaa näköpiiriään. Jonkun mielestä Tuulen varjo oli jopa ”paras koskaan lukemani kirja”. Ehkä olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mitä muuta kyseinen bloggari suosii, koska minulle kirja oli pettymys.

Tuulen varjo on kirja, joka kertoo kirjoista. Siinä on monipolvinen juoni, jossa useampikin rakkaustarina punoutuu toisiinsa. Oman jännitteensä teokseen tuo sen aika ja paikka: Espanja toisen maailmansodan jälkeen, Francon diktatuurin aikaan. Teoksen rakennekin on mielenkiintoinen. Minäkertoja alkaa selvittää unohdetun kirjailijan tarinaa ja huomaa sen muistuttavan omaa elämäänsä yhä enemmän. Lopulta lukija miettii, kuka oikeastaan on päähenkilö – kertoja Daniel Sempere vai Julián Carax, jonka elämää Daniel tutkii.

Kirjasta on pidetty sen verran ääntä, että lukiessaan odotti kohtaavansa suunnilleen elämää suuremman tarinan. Sitähän se ei ole, kohtalaisen vetävä lukuromaani vain.

Luettuani aloin miettiä, mihin teoksessa petyin ja miksi koin juonenkäänteet pikemminkin ärsyttävänä melodraamana kuin suurena kertomuksena. Eikö suurissa tarinoissa voisi olla onnellisia loppuja? Ei se nyt ihan niinkään ole. Ei pelkkä onneton loppu vaikuttavaa tarinaa tee.

Minäkertojalla on kertojaratkaisuna hyvät ja huonot puolensa. Tämä teos hiukan kompastelee niissä huonoissa. Jotta kirjailija voisi kertoa lukijalle enemmän Juliánista, hänen täytyy vetää kehiin toinen kertoja, Nuria, jonka kirjeestä Danielille Caraxin tarina selviää. Caraxin tarina on se kiinnostava, jota paljastetaan luku luvulta. Mutta minäkertoja Daniel ei voi kertoa tarinan olennaisia osia, koska hän ei asemastaan voi nähdä niitä.

On aina riski, kun minäkertoja kertoo itseään mielenkiintoisemmasta henkilöstä. Lukija alkaa miettiä, miksi kirjailija on valinnut sen ratkaisun. Mitä hän sillä haluaa saavuttaa? En näe, että ratkaisulla olisi tämän teoksen kanssa mitään lisäarvoa.

Pahinta minusta oli, että henkilöistä puuttui sävyjä. Kaikissa ihmisissä on puhtaampia ja sameampia sävyjä. Läpensä inhimilliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia ja uskottavampia kuin pelkästään pahat tai hyvät, ja suuret tarinat syntyvät siitä, kun kirjailija vie heidät tilanteisiin, joissa heidän on pakko tehdä kipeitäkin valintoja ja heidän tekonsa muuttavat heitä.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, suom. Tarja Härkönen

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5...

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn...