Siirry pääsisältöön

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Tartuin kirjaan, koska teosta on kehuttu monessa kirjablogissa ja koska useinkin on hyvä vähän laajentaa näköpiiriään. Jonkun mielestä Tuulen varjo oli jopa ”paras koskaan lukemani kirja”. Ehkä olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mitä muuta kyseinen bloggari suosii, koska minulle kirja oli pettymys.

Tuulen varjo on kirja, joka kertoo kirjoista. Siinä on monipolvinen juoni, jossa useampikin rakkaustarina punoutuu toisiinsa. Oman jännitteensä teokseen tuo sen aika ja paikka: Espanja toisen maailmansodan jälkeen, Francon diktatuurin aikaan. Teoksen rakennekin on mielenkiintoinen. Minäkertoja alkaa selvittää unohdetun kirjailijan tarinaa ja huomaa sen muistuttavan omaa elämäänsä yhä enemmän. Lopulta lukija miettii, kuka oikeastaan on päähenkilö – kertoja Daniel Sempere vai Julián Carax, jonka elämää Daniel tutkii.

Kirjasta on pidetty sen verran ääntä, että lukiessaan odotti kohtaavansa suunnilleen elämää suuremman tarinan. Sitähän se ei ole, kohtalaisen vetävä lukuromaani vain.

Luettuani aloin miettiä, mihin teoksessa petyin ja miksi koin juonenkäänteet pikemminkin ärsyttävänä melodraamana kuin suurena kertomuksena. Eikö suurissa tarinoissa voisi olla onnellisia loppuja? Ei se nyt ihan niinkään ole. Ei pelkkä onneton loppu vaikuttavaa tarinaa tee.

Minäkertojalla on kertojaratkaisuna hyvät ja huonot puolensa. Tämä teos hiukan kompastelee niissä huonoissa. Jotta kirjailija voisi kertoa lukijalle enemmän Juliánista, hänen täytyy vetää kehiin toinen kertoja, Nuria, jonka kirjeestä Danielille Caraxin tarina selviää. Caraxin tarina on se kiinnostava, jota paljastetaan luku luvulta. Mutta minäkertoja Daniel ei voi kertoa tarinan olennaisia osia, koska hän ei asemastaan voi nähdä niitä.

On aina riski, kun minäkertoja kertoo itseään mielenkiintoisemmasta henkilöstä. Lukija alkaa miettiä, miksi kirjailija on valinnut sen ratkaisun. Mitä hän sillä haluaa saavuttaa? En näe, että ratkaisulla olisi tämän teoksen kanssa mitään lisäarvoa.

Pahinta minusta oli, että henkilöistä puuttui sävyjä. Kaikissa ihmisissä on puhtaampia ja sameampia sävyjä. Läpensä inhimilliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia ja uskottavampia kuin pelkästään pahat tai hyvät, ja suuret tarinat syntyvät siitä, kun kirjailija vie heidät tilanteisiin, joissa heidän on pakko tehdä kipeitäkin valintoja ja heidän tekonsa muuttavat heitä.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, suom. Tarja Härkönen

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...