Helen Garner: Vierashuone; suom. Taina Wallin
Vierashuone kuvaa taitavasti kahden elämää nähneen naisen ystävyyttä. Teoksen minäkertoja on nimeltään Helen, ja teos pohjautuukin kirjailijan omiin kokemuksiin.
Helen ja Nicola ovat ystäviä. Nicola asuu Sydneyssä. Hän on huoleton ja rakastettava kuin päiväperhonen, kuusikymmentäviisivuotias naimaton ja lapseton nainen. Hänen läheisimpiään ovat sisarusten lapset, varsinkin sisarentytär Iris. Helen on kirjailija. Hän on ollut naimisissa, ja tyttären perhe asuu naapurissa, kauniin keittiöpuutarhan takana. Pieni tyttärentytär Bessie kipaisee mummonsa luokse joka päivä.
Helen tietää, että Nicolalla on vaikea suolistosyöpä, ja ilahtuu mahdollisuudesta saada vielä tavata ystäväänsä. Nicola on tulossa Melbourneen kolmeksi viikoksi uusiin hoitoihin, joista hän on hyvin innostunut.
Jo lentokentän terminaalissa Helenille selviää, ettei vierailusta tule mikään tavanomainen vierailu. Hän tuskin tuntee ystäväänsä, laihaa ihmisrauniota, joka raahautuu häntä kohden tuntemattoman kanssamatkustajan käsipuolessa roikkuen, koska ei kykene kivuiltaan kulkemaan omin voimin.
Kahden naisen vuorovaikutus muuttuu silmänräpäyksessä ystävyydestä hoitajan ja potilaan suhteeksi ja vierailusta tulee loputon raskas työmaa unettomien öiden tukijana, hikisen lakanapyykin pesijänä, ruoan tarjoilijana ja autonkuljettajana. Vaikeinta Helenille kuitenkin on Nicolan asenne.
Nicola kokee kohdanneensa vaihtoehtohoitojen tarjoajassa ”tohtori” Theodoressa pelastajan. Kivut merkitsevät hänelle vain sitä, että vuoropäivinä suoneen annettu C-vitamiini ja otsonisaunahoidot tehoavat. Hän uskoo vakaasti olevansa kolmen viikon kuluttua terve.
Helenillä on kokemusta syöpäsairaista, ja hän tietää, että se ei ole totta. Terminaalivaihe ei ole menopaluuta. Heleninkö tehtävä on saada ystävä uskomaan se? Lopulta Helen on niin väsynyt ja kauhuissaan tilanteesta, että hän pakottaa ystävänsä hakemaan apua kipuihinsa lääkäreiltä.
Teos kuvaa hienosti ja herkästi kahden voimakastahtoisen naisen vuorovaikutusta. Onko ystävän tehtävä toimia hoitajana? Nicolalla on paljon ystäviä, joita hän ei halua rasittaa kivuillaan ja kärsimyksellään. Mutta hän ei enää tule toimeen yksin. Ystävyys ei enää ole vastavuoroista. Nicolan rooli on muuttunut antajasta vastaanottajaksi, ja se on hänelle mahdotonta. Hän on aina tullut toimeen yksin.
” ’Sinä uuvutat meidät sillä jääräpäisellä tyyneydelläsi’, sanoin. ’Se on kuin jokin kammottava naamio. Me haluaisimme löytää sinut sen alta.’’Se sinun hymysi on sietämätön, Nicola-kulta’, Iris sanoi lempeästi. ’Ei sinun tarvitse hymyillä.’” (s. 113)
Auttajien tehtävä on epäkiitollinen silloin kun autettava sitkeästi haluaa osoittaa pärjäävänsä yksin, osoittaa, ettei tarvitse ketään. Auttajat haluavat, että heitä tarvitaan. Sairaan optimismi ja ainainen hymy vähättelee heidän vaivannäköään.
”Siitä sen sijaan olin varma, maatessani siinä iltapäivällä järkytyksestä sekopäisenä sängylläni, vieressäni Bessie purkautuvine täiletteineen ja tuoreine elämänfilosofioineen, että jollen saisi Nicolaa ulos talostani seuraavana päivänä, luisuisin raivon pohjattomaan kuiluun, joka korventaisi lihan luistani irti, eikä jäljelle jäisi muuta kuin hajallaan lepääviä, vaalenneita luita hiekka-autiomaassa.” (s. 156)
Nicolan on opittava ottamaan apu vastaan ja lakattava valehtelemasta itselleen. Helenin on opittava sietämään ystävänsä tapaa käsitellä lähestyvää kuolemaa ja tulemaan toimeen vaikeiden tunteidensa kanssa voidakseen auttaa.
Tämä Australiassa palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jäin kuitenkin miettimään, että olisin halunnut lukea tästä vaikeasta aiheesta myös Nicolan näkökulman. Mitä on luopua suojaavasta uskosta parantumiseen ja hyväksyä raskaat tosiasiat? Helen Garnerin teoksessa tämä teema on etäännytetty vähän ulkopuolisen, ei liian läheisen ihmisen näkökulmaan. Teoksen teema ei siten olekaan varsinaisesti sairaus ja kuolema, vaan vuorovaikutus ja sen muuttuminen uudessa tilanteessa. Se, miten ystävät toisiaan kohtaavat, kertoo heistä hyvin paljon.
Helmet-lukuhaaste, kohdat:
Helen ja Nicola ovat ystäviä. Nicola asuu Sydneyssä. Hän on huoleton ja rakastettava kuin päiväperhonen, kuusikymmentäviisivuotias naimaton ja lapseton nainen. Hänen läheisimpiään ovat sisarusten lapset, varsinkin sisarentytär Iris. Helen on kirjailija. Hän on ollut naimisissa, ja tyttären perhe asuu naapurissa, kauniin keittiöpuutarhan takana. Pieni tyttärentytär Bessie kipaisee mummonsa luokse joka päivä.
Helen tietää, että Nicolalla on vaikea suolistosyöpä, ja ilahtuu mahdollisuudesta saada vielä tavata ystäväänsä. Nicola on tulossa Melbourneen kolmeksi viikoksi uusiin hoitoihin, joista hän on hyvin innostunut.
Jo lentokentän terminaalissa Helenille selviää, ettei vierailusta tule mikään tavanomainen vierailu. Hän tuskin tuntee ystäväänsä, laihaa ihmisrauniota, joka raahautuu häntä kohden tuntemattoman kanssamatkustajan käsipuolessa roikkuen, koska ei kykene kivuiltaan kulkemaan omin voimin.
Kahden naisen vuorovaikutus muuttuu silmänräpäyksessä ystävyydestä hoitajan ja potilaan suhteeksi ja vierailusta tulee loputon raskas työmaa unettomien öiden tukijana, hikisen lakanapyykin pesijänä, ruoan tarjoilijana ja autonkuljettajana. Vaikeinta Helenille kuitenkin on Nicolan asenne.
Nicola kokee kohdanneensa vaihtoehtohoitojen tarjoajassa ”tohtori” Theodoressa pelastajan. Kivut merkitsevät hänelle vain sitä, että vuoropäivinä suoneen annettu C-vitamiini ja otsonisaunahoidot tehoavat. Hän uskoo vakaasti olevansa kolmen viikon kuluttua terve.
Helenillä on kokemusta syöpäsairaista, ja hän tietää, että se ei ole totta. Terminaalivaihe ei ole menopaluuta. Heleninkö tehtävä on saada ystävä uskomaan se? Lopulta Helen on niin väsynyt ja kauhuissaan tilanteesta, että hän pakottaa ystävänsä hakemaan apua kipuihinsa lääkäreiltä.
Teos kuvaa hienosti ja herkästi kahden voimakastahtoisen naisen vuorovaikutusta. Onko ystävän tehtävä toimia hoitajana? Nicolalla on paljon ystäviä, joita hän ei halua rasittaa kivuillaan ja kärsimyksellään. Mutta hän ei enää tule toimeen yksin. Ystävyys ei enää ole vastavuoroista. Nicolan rooli on muuttunut antajasta vastaanottajaksi, ja se on hänelle mahdotonta. Hän on aina tullut toimeen yksin.
” ’Sinä uuvutat meidät sillä jääräpäisellä tyyneydelläsi’, sanoin. ’Se on kuin jokin kammottava naamio. Me haluaisimme löytää sinut sen alta.’’Se sinun hymysi on sietämätön, Nicola-kulta’, Iris sanoi lempeästi. ’Ei sinun tarvitse hymyillä.’” (s. 113)
Auttajien tehtävä on epäkiitollinen silloin kun autettava sitkeästi haluaa osoittaa pärjäävänsä yksin, osoittaa, ettei tarvitse ketään. Auttajat haluavat, että heitä tarvitaan. Sairaan optimismi ja ainainen hymy vähättelee heidän vaivannäköään.
”Siitä sen sijaan olin varma, maatessani siinä iltapäivällä järkytyksestä sekopäisenä sängylläni, vieressäni Bessie purkautuvine täiletteineen ja tuoreine elämänfilosofioineen, että jollen saisi Nicolaa ulos talostani seuraavana päivänä, luisuisin raivon pohjattomaan kuiluun, joka korventaisi lihan luistani irti, eikä jäljelle jäisi muuta kuin hajallaan lepääviä, vaalenneita luita hiekka-autiomaassa.” (s. 156)
Nicolan on opittava ottamaan apu vastaan ja lakattava valehtelemasta itselleen. Helenin on opittava sietämään ystävänsä tapaa käsitellä lähestyvää kuolemaa ja tulemaan toimeen vaikeiden tunteidensa kanssa voidakseen auttaa.
Tämä Australiassa palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jäin kuitenkin miettimään, että olisin halunnut lukea tästä vaikeasta aiheesta myös Nicolan näkökulman. Mitä on luopua suojaavasta uskosta parantumiseen ja hyväksyä raskaat tosiasiat? Helen Garnerin teoksessa tämä teema on etäännytetty vähän ulkopuolisen, ei liian läheisen ihmisen näkökulmaan. Teoksen teema ei siten olekaan varsinaisesti sairaus ja kuolema, vaan vuorovaikutus ja sen muuttuminen uudessa tilanteessa. Se, miten ystävät toisiaan kohtaavat, kertoo heistä hyvin paljon.
Helmet-lukuhaaste, kohdat:
- 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
- 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö