Konfiguraatio

Michelle Obaman muistelmateos ”Minun tarinani” (suom. Ilkka Rekiaro) on pitänyt pitkään ykkössijaa syksyn 2018 myydyimpien tietokirjojen joukossa. Ei mikään ihme, koska kyse on pohjimmiltaan arkkityyppisestä tuhkimotarinasta, joka puhuttelee monia. Kirja on lisäksi hyvin kirjoitettu. Itse asiassa esipuhe oli niin hyvin kirjoitettu, että käänsin esiin Kiitokset -luvun kirjan lopusta vain nähdäkseni, onko apuna ollut joku haamukirjoittaja. Melkein purskahdin nauruun, kun apuna onkin ollut kymmenien avustajien tiimi. Kaikki jenkeissä on suurempaa ja mahtipontisempaa kuin meillä. Teos ei onneksi ole mahtipontinen. Parhaimmillaan se on kuin minäkertojalla kirjoitettu romaani, jossa rehellinen ja pohdiskeleva kertoja poimii tarinaan muistoja ja hetkiä, joissa maailma äkkiä näyttäytyy toisin ja saa hänet ajattelemaan uudella tavalla. Kuten hyvässä proosassa, näissä hetkissä on enemmän hetkeä kuin kertomatta jätetyissä. Niissä maailma ja ihminen ovat symbolisella tasolla yhtä ja heijas

Ilon ja onnen tarinat  (suom. Eva Siikarla) on julkaistu jo vuonna 1989 (suomennos 1991), mutta sen tarinat eivät helposti vanhene. Teos koostuu neljän kiinalaisäidin ja  heidän tytärtensä tarinoista. Kertomukset käyvät keskenään kiinnostavaa vuoropuhelua ja jokainen niistä vie lukijan syvemmälle pohtimaan toisaalta äitien ja tyttärien suhteita, toisaalta kulttuurierojen vaikutuksia lasten kasvuun ja maahanmuuttajaperheiden selviytymiseen. Neljä kiinalaisnaista on muuttanut Kiinasta San Franciscoon 1940-luvulla. Jokaisella on oma tarinansa eikä kenenkään tarina ole helppo. Jokainen heistä haluaa lastensa pääsevän helpommalla ja menestyvän paremmin, mutta kulttuurisesta taustasta tulee lapsille sekä vahvuus että rasite. Äidit ja tyttäret käyvät keskenään jatkuvaa sanatonta vääntöä siitä, voiko toisen tapoja arvostaa ja mitä toinen tekemisillään tarkoittaa. Kiinalaisäidit näkevät tyttäriensä valinnoissa enemmän merkityksiä kuin tyttäret itse. Tyttäret taas yrittävät pyristellä irti

- Olen tulossa työhaastatteluun, Franz sanoi ja puristi kädessään nahkaisen salkkunsa kahvaa. Harmikseen Franzilla oli vessahätä. Hiki oli alkanut valua jo metrossa. Nainen kampesi itsensä ylös toimistotuolista, sulki lasikoppinsa, lätkäisi luukulle lapun, jossa luki ”Palaan, jos palaan”, ja käski Franzin seuraamaan häntä. Franz on saanut potkut työpaikastaan autokoulunopettajana, ja päätynyt tavarataloon työharjoittelijaksi 37-vuotiaana. Vakinaisen paikan voisi saada vasta, kun on vuoden kiertänyt eri osastoja ja selviytynyt niistä. Tavaratalolla ei mene hyvin. Asiakkaat ovat siirtyneet verkkokauppoihin. Super-päivätkään eivät enää kannata kuten ennen, ja niin tavaratalon johto päättää siirtää painopistettä paremman asiakaskokemuksen kehittämiseen ja ryhtyä myymään elämyksiä samalla kuin tavaroitakin. Konsultit keksivät, että henkilökunta tulee osallistaa kehittämiseen. Virallisissa puheissa henkilökunta on tavaratalon tulevaisuus, joka elämykset luo. Todellisuudessa päivät ovat

Maailmanloppu uhkaa. Maankuori on alkanut repeytyä omituisella tavalla. Esiintyy voimakkaita järistyksiä, tuhoutuneita kaupunkeja, hyökyaaltoja, laavapurkauksia. Vuoret romahtavat mereen ja kaiken aiheuttavat massajakauman muutokset maapallon sisuksissa. Verronen maalailee uudessa teoksessaan Hiljaiset joet erilaista kosmologiaa. On alkanut uudenlaisten kosmisten vuorovaikutusten kausi ja ohikiitävä ”aika-avaruuden ryppy” rusentaa maapalloa ja aurinkokuntaa kuin paperia. Päähenkilö ja minäkertoja Lia on suomalaissyntyinen, Verrosen tavalliseen tapaan yksineläjä ja selviytyjä. Kun tuho uhkaa maailmaa, hän ottaa vastuulleen kodittoman rääsyläislasten joukon ja pitää heistä huolta loppuun asti. Liasta kasvaa huolenpitäjä, lapset taas oppivat Lialta eloonjäämistaidot. Verronen luo uudessa sci-fi -romaanissaan asetelman, jossa hän tutkii ihmisluonnon pimeitä puolia ja eloonjäämisstrategioita. Hän pohtii, voiko kilpailuasetelmilla valita parhaita selviytyjiä vai olisiko yhteistyökyk

Duras’n teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus sekä katseen kohteena oleminen ja sen vaikutus ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Teemaa toistetaan eri yhteyksissä. Miltä asiat näyttävät? Miten ne todella ovat? Alkukohtauksessa kesäkaupungin hotellin hallissa kohtaavat nuori ulkomaalainen mies sekä nainen, joilla molemmilla on siniset silmät musta tukka. Nuorta ulkomaalaista katsoo myös epätoivoinen mies, joka ei koskaan unohda näkemäänsä. Ensisilmäystään, joka oli samalla viimeinen. Mies palkkaa naisen nukkumaan luonaan häivyttääkseen epätoivoista ulkopuolisuuden kokemustaan ja säilyttääkseen muiston nuoresta ulkomaalaisesta miehestä. Nainen saapuu, ottaa lakanat, vie ne huoneen pimeään osaan. Kietoutuu niihin kokonaan ja käy makuulle seinän viereen, lattialle. Aina yhtä uupuneena ja väsyneenä. Mies tarkkailee, miten nainen tekee samat liikkeet, saman erehdyksen. Antaa naisen erehtyä. Vasta myöhemmin, sitten kun nainen on nukahtanut, mies sanoo sen. Menee naisen luo, avaa l

Sérgio de Souza Sampaio on mies, jolla on unelma. Hän asuu pienessä brasilialaisessa kylässä ja nuoruusvuodet olisivat voineet mennä paremminkin. Mopo olisi voinut olla satapiikkinen kevari, jotta ensirakkaus olisi hänet kelpuuttanut eikä olisi tarvinnut mennä pakkoavioliittoon naapurin paksuksi pamahtaneen tytön kanssa. Lapsi syntyy, vaimo joutuu hoitoon, vaimon sukulaiset ahdistelevat. Mutta Serginholla on ystäviä, ja heiltä hän kuulee, että kannattaisi lähteä Portugaliin. Siellä olisi töitä, rahaa paljon liikkeellä, niin paljon, että työnantajilla on jopa varaa ilmoitella sanomalehdissä työpaikoista. Niinpä Sérgio myy vanhemmilta perityn asunnon saadakseen matkarahat. Hän on mies, joka uskaltaa ja joka palaa varmasti ennen pitkää rikkaana. Ihmiset, jotka ovat aiemmin vain sättineet ja puhuneet pahaa selän takana, alkavat pitää häntä sankarina. ”Ja lähtöaamuna, jota en unohda koskaan, taloni eteen kerääntyi väkeä, katu oli tukossa kuin Pyhän Kristoforoksen päivänä, ja ihmiset

Anne Tylerin Äkäpussi on hauska ajatusleikki: mitä tapahtuu, kun Shakespearen näytelmä Kuinka äkäpussi kesytetään sovitetaan nykyaikaan? Hogarth Press -kustantamo tilasi kahdeksalta kirjailijalta romaanisovitukset Shakespearen klassikkonäytelmistä. Anne Tylerin Äkäpussi on ensimmäinen suomennos. Hanke on mielenkiintoinen. Asetetaan ehto, jonka puitteissa teos tehdään. Se muistuttaa potentiaalisen kirjallisuuden suuntausta Ranskassa 1960-luvulla: OuLiPo – Ouvroir de Littérature Potentielle. Suuntauksen perustivat kirjailija Raymond Queneau ja matemaatikko François Le Lionnais 1960. Työpajan osanottajat asettivat itse tekstilleen säännön tai rajoituksen, jonka puitteissa luova mielikuvitus saa toimia. Esimerkiksi Italo Calvinon teoksessa Paroni puussa sääntönä on yksinkertaisesti se, että paronin on oltava puussa. Hogarth Pressin klassikkohankkeessa taas rajoituksen asettaa Shakespearen näytelmän juoni, josta kirjailija luo oman teoksensa. Taitavasti Tyler on ujuttanut nykyaj

Lincoln bardossa on George Saundersin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut novelleja, joista kaksi kokoelmaa on suomennettu: Joulukuun kymmenes & Sotapuiston perikato . Täytyypä sanoa, että pidän enemmän hänen novelleistaan. Lincoln bardossa on erikoinen teos. Kertomuksen Lincoln ei ole presidentti Abraham Lincoln, vaan hänen poikansa Willie, joka kuoli 11-vuotiaana lavantautiin helmikuussa 1862. Tarina sijoittuu hautausmaalle Washingtonissa ja rakentuu toisaalta hautausmaan asukkaiden, kuolleiden henkien puheista; toisaalta leikkaa-liimaa -tekniikalla valikoiduista historiallisista asiakirjoista kuten aikalaisten kirjeistä, päiväkirjoista tai lehtileikkeistä. Osa asiakirjoista on todellisia, osa keksittyjä. Kyseessä on siis hämmentävä joukko tekstiä ja monia kertojanääniä. Kertojina ovat kuolleet, jotka puhuttelevat suoraan lukijaa. Useimmin kommentoivat henkihenkilöt Hans Vollman tai Roger Bevins III. Aikalaisten tekstikatkelmat puolestaan kertovat historialli

Emt, lol, xd, mp siitä ja siitä... ? Kieli muuttuu käyttäjiensä mukana, mutta tarvitseeko sen muuttua noin paljon? Kuulostaa siltä, että taas pitää yrittää. Koulujen kesäloma alkoi, ujutan vaivihkaa kirjoja lapsen tielle ja toivon hänen tarttuvan niihin. Jos sitä ei tapahdu, alan vihjailla ja muistella ääneen vaikka Narniaa. Jos sekään ei auta, pitänee ruveta toisinaan pudottelemaan raskaampaa tekstiä siitä kuinka mikään ei ole yhtä hyödyllistä luovan ajattelun kehitykselle kuin kirjojen lukeminen. Mutta sitä ei sentään loman alussa voi tehdä. Ei saa nalkuttaa, mutta nolokaan ei saa olla. Ehkä pitää vain hyväksyä, että kuopus ei ole samanlainen lukutoukka kuin minä pienenä. Opin lukemaan jo nelivuotiaana, ja isän kirjoituspöydän kolo oli hyvä luola, jossa voi istua jalat ristissä lukemassa Odysseuksen harharetkiä Grimbergin Kansojen historiasta. Ehkä pitää vain hyväksyä, että tämän ajan lapsilla ja nuorilla on omat juttunsa. Äiti ei taida olla se katu-uskottava taho, joka saisi

Nobel-palkittu Luigi Pirandello oli modernin näytelmän luoja, mutta myös loistava novellisti. Hänen vahvuutensa on ihmiskuvaus ja sosiaalisten tilanteiden tarkka havainnointi. Tekstillä ei leikitellä, vaan teksti palvelee tarinaa. Kokoelmassa Sitruunoita Sisiliasta  tarinoita on kaikkiaan 19. Kuten näytelmissään, myös novelleissaan Pirandello tutkii ihmistä ja hänen valintojaan milteipä eksistentialistiseen tapaan. Hän heittää henkilönsä poikkeustilanteisiin, joissa heidän on määriteltävä itsensä ja valittava tapansa toimia. Novellissa Ruukku tilanne kehkeytyy farssiksi. Kertomus Kottikärryt puolestaan herkuttelee kafkamaisilla tarinankäänteillä. Novellissa Ääni nuoren naisen pitää valita, haluaako hän sokean sulhasensa saavan näkönsä ja illuusioiden katoavan. Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, mutta Pirandello löytää aina tilanteiden makean kirpeyden ja näyttää mitä ihmiselle tapahtuu arjen suistuessa raiteiltaan. Hänen tekstiinsä ei pety. Novellit on rakennettu niin taitavasti,

Edgar Lee Mastersin runoteos ilmestyi yli sata vuotta sitten (1915). Tartuin tähän klassikkoon George Saundersin Lincoln bardossa -teosta kirjastojonossa odotellessa, ja jotain samanlaistahan siinä on. Hautausmaa, ja sen vainajat.  Samaa on myös kirjailijoiden perehtymisessä Lincolnin elämään. Spoon River antologia sisältää lyhyitä monologeja. Jokaisessa runossa vainaja kertoo omin sanoin elämäntapahtumiaan. Jotkut puhuvat suoraan. Jotkut jatkavat samaa kaunistelua, jota eläessäänkin harjoittivat. He selittelevät, surkuttelevat, kiroilevat, filosofoivat. Puolisot sättivät toisiaan vielä muistokirjoituksissaankin, kylähullu kaakattaa kuin kalkkuna. Pankki vie köyhiltä maan ja sen myötä kaiken. Lyhyiden puheenvuorojen kautta Masters toisaalta ironisoi amerikkalaisen pikkukaupungin elämää ja ihmisten pikkumaisuutta tai tekopyhyyttä, toisaalta ymmärtää hyvin syvästi ihmisen elämää kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan. Spoon River antologia on ollut esikuvana lukuisille chain-of-v

Samurai kohtaa ranskalaisen nuorallatanssijattaren, ja menetyksen suru tekee hänestä mestarin, aikansa suurimman taiteilijan. Shintolaisen papin poika kieltäytyy seuraamasta esi-isiensä jälkiä sotilaana tai pappina, ryhtyy runoilijaksi ja kirjoittaa haikuja yksinomaan lumesta. Matkalla vuorten yli tapaamaan vanhaa mestaria hän löytää jäähän kivettyneenä mestarin kadonneen vaimon jäätyneen ruumiin. Nuorella miehellä on vakava pyrkimys kasvaa runoilijaksi. Voiko tätä ottaa tosissaan? Ranskalainen kirjailija kirjoittaa japanilaisen kulttuurin kliseistä tosissaan, haikumaisin äänenpainoin. Välillä ranskalainen kirpeys ja realismin pilkahdus saa vallan ja tekstiin pirskahtaa muutakin kuin valkoisia runoja ja kimaltavia sanoja. Ajoittainen tyylin ja rytmin vaihdos pelastaa teoksen sortumasta patetian painoon ja syöksemästä lukijaa synkkään myötähäpeään. Tämä kirja on Maxence Ferminen esikoisteos ja se on käännetty 17 kielelle. Sen voi lukea metaforana kirjoittamaan opettelemisesta. Ta

Tartuin kirjaan, koska teosta on kehuttu monessa kirjablogissa ja koska useinkin on hyvä vähän laajentaa näköpiiriään. Jonkun mielestä Tuulen varjo oli jopa ”paras koskaan lukemani kirja”. Ehkä olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mitä muuta kyseinen bloggari suosii, koska minulle kirja oli pettymys. Tuulen varjo on kirja, joka kertoo kirjoista. Siinä on monipolvinen juoni, jossa useampikin rakkaustarina punoutuu toisiinsa. Oman jännitteensä teokseen tuo sen aika ja paikka: Espanja toisen maailmansodan jälkeen, Francon diktatuurin aikaan. Teoksen rakennekin on mielenkiintoinen. Minäkertoja alkaa selvittää unohdetun kirjailijan tarinaa ja huomaa sen muistuttavan omaa elämäänsä yhä enemmän. Lopulta lukija miettii, kuka oikeastaan on päähenkilö – kertoja Daniel Sempere vai Julián Carax, jonka elämää Daniel tutkii. Kirjasta on pidetty sen verran ääntä, että lukiessaan odotti kohtaavansa suunnilleen elämää suuremman tarinan. Sitähän se ei ole, kohtalaisen vetävä lukuromaani vain. Lu

Matala maa on nobelisti Herta Müllerin ensimmäinen proosateos. Se sisältää pitkän niminovellin ja 14 lyhyempää kertomusta. Kertoja on usein minäkertoja, pieni tyttö, joka havaintoja ja muistoja värittää lapsen mielikuvitus. Müller kertoo tihein lausein ja tarkoin havainnoin romanialaisesta kylästä, jossa elämä on karua, köyhää ja julmaa. Lapsi näkee sen matalalta, mutta kirjailijan taito on välittää lukijalle näiden kokemusten kautta suurempi kuva. Lapsen kokemus on koko kylän kokemus. Sen mitä ei diktatuurissa voi sanoa, voi taitava kirjailija kirjoittaa. Müller kirjoittaa maailman surrealistisiksi unikuviksi, runoudeksi, visuaalisiksi monitulkintaisiksi lauseiksi, jotka sivaltavat kuin piiska ja iskevät kuin avokämmen. Jatkuvan pelon ilmapiiri lapsen elämässä on suora vertauskuva Romanian hallinnosta Ceaucescun aikaan. Teoksen viimeinen novelli Työpäivä on muutamalla nopealla vedolla luonnosteltu kuvaus, joka naurattaisi ellei itkettäisi. Kumpi on absurdia, teksti vai