Konfiguraatio

Normaaleja ihmisiä (suom. Kaijamari Sivill) on paitsi kahden nuoren aikuisen, Mariannen ja Connellin kasvutarina, myös yhteiskunnallinen romaani. Epävarmat nuoret kaipaavat muiden hyväksyntää parisuhteisiinsa, ja ovat herkkiä näkymättömille sosiaalisille normeille. Normeista poikkeaminen vaikuttaa myös omaan asemaan yhteisössä. Rooney käyttää näkökulmatekniikkaa ja tarkastelee Mariannen ja Connellin elämää ja piiloteltua on-off -suhdetta kummankin kautta. Henkilökuvaus ja dialogi on raikasta ja tarkkaa, ja samalla Rooney tekee taitavasti henkilöidensä elämän kautta näkyviksi käyttäytymistä ohjaavat luokkayhteiskunnan rakenteet. Perinteiseen rooliin luontevasti sujahtavaa poikaa suositaan ja ihaillaan kouluaikoina Irlannin maaseudulla. Perinteisestä naisen roolista poikkeavaa Mariannea taas hyljeksitään. Connell ja Marianne ihastuvat ja tuntevat toisiinsa vahvaa vetoa, mutta Connell haluaa salata heidän suhteensa. Yhteiskunnan rakenteiden lisäksi Mariannen ja Connellin elämässä vai

Meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (suom. Marianne Kurtto) on hieno romaani. Se on toisaalta kertomus hajoavasta uusperheestä, toisaalta yhteiskunnallinen romaani rakenteistetusta väkivallasta. Ennen kaikkea teos on lämpimästi ja haikeasti kuvattua lapsiperheen arkea automatkalta Yhdysvaltojen läpi. New Yorkissa äänimaisemaprojektissa toisensa tavanneet mies ja nainen ovat ajautumassa erilleen. Road trip New Yorkista kohti Uuden-Meksikon ja Arizonan autiomaita on perheen viimeinen mahdollisuus. Äänitaiteilijamies aikoo jäädä poikansa kanssa määränpäähän apassimaahan ja tehdä siellä ääniteoksen kaikukanjonin kaiuista ja antaa siten äänen autiomaahan aikaa sitten kuolleille alkaperäisasukkaille. Toimittajanainen suunnittelee keräävänsä matkalla aineistoa artikkeliin siirtolaislapsista ja palaavansa tyttärensä kanssa lentämällä takaisin New Yorkiin. Teos koostuu toisiinsa limittyvistä teksteistä, tavaralistoista, asiakirjoista ja valokuvista. Teoksen sisäl

Ihmeiden aika (suom. Pirkko Biström) voisi olla realistinen romaani ellei se olisi samalla aivan scifi. Walker tekee ajatuskokeen: mitä tapahtuisi, jos maapallon pyöriminen äkkiä hidastuisi. Jos 24 tunnin sijaan päivänvaloa olisi 72 tuntia ja pimeyttä samoin? Mitä tekisi yhteiskunta, mitä perhe, mitä  ihminen? Romaanin minäkertoja on kirjan alussa 11-vuotias Julia, joka asuu kalifornialaisessa lähiössä vanhempiensa kanssa. Julia harrastaa jalkapalloa ja pianonsoittoa ja käy koulua, jonne hän kulkee bussilla koulutovereidensa kanssa. Kirjan lopussa Julia on kaksikymmentäkolmevuotias. Kertojan ääni on selvästi alusta alkaen aikuisen, joka kirjoittaa kokemuksistaan lapsena. Ajatuskoe on mielenkiintoinen. Romaanin maailmassa television täyttävät uutiset, jossa ilmiötä ihmetellään, ja jota asiantuntijat puivat. Aluksi hidastumisessa on kyse minuuteista, vähitellen tunneista. Kun hidastuminen jatkuu, yhteiskunta alkaa jakautua kahtia. Poliittisella päätöksellä päätetään noudattaa edelleen 2

  Joyce Carol Oatesin romaani Elämäni rottana (suom. Kira Poutanen) on äärimmäisen ajankohtainen. Se tarjoaa näkökulmia sekä USA:n Black Lives Matter - liikkeeseen että Suomessa käytävään kouluväkivaltakeskusteluun. Teos on herkkä, mutta vivahteissaan viiltävä kuvaus nuoren tytön elämästä, jonka veljien teko muuttaa ikiajoiksi. Violet Rue Kerrigan kasvaa ison irlantilaissyntyisen perheen kuopuksena ja lemmikkinä Niagara Fallsin pikkukaupungissa. Perhettä hallitsee itsevaltiaasti isä, Jerome Kerrigan, Vietnamin veteraani. Oatesin aiemmissakin romaaneissa perhe on usein yhteiskunnan pienoiskuva, ja sen toiminta heijastaa yhteiskunnan arvoja, tapoja ja kulttuuria. Perhe sulkeutuu sisäänpäin, kuten USA:kin viimeisinä vuosina. Perheen asioista ei puhuta ulkopuolisille.  Sitten Violet Ruen isoveljet pahoinpitelevät kuoliaaksi samaa koulua käyneen mustan pojan, Hadrian Johnsonin. 12-vuotias Violet näkee yöllä veljiensä puhdistavan veristä baseball-mailaa.  Salaisuus painaa häntä raskaasti ja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea

Elizabeth Stroutin romaanissa minäkertoja Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa monta viikkoa kaivaten lapsiaan ja aviomiestään. Yllätys on suuri, kun eräänä päivänä Lucyn äiti tulee käymään ja viettää sairaalassa tyttärensä luona viisi päivää. Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristina Rikman) on kaunis kertomus äidin ja tyttären suhteesta ja elämästä, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Lucy on perheensä ensimmäinen ja ainoa korkeakoulun käynyt ja New Yorkiin muuttanut. Pieni Illinoisin maalaiskylä ja köyhä koti eivät juuri ole antaneet eväitä maailmalla selviytymiseen, mutta Lucy on lahjakas ja oppivainen. Sosiaaliset tilanteet ovat joskus hänelle vaikeita. Miten pysyä mukana keskustelussa vanhoista tv-sarjoista, kun lapsuudenkoti oli autotalli eikä televisiota ollut? Lucy on kiltti ja avoin ja valmis rakastamaan jokaista, joka osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Huomaavaista lääkäriä. Kohteliasta naapuria.  Sosiaalinen nousu on merkinnyt vieraantumista perheestä. Vieraantuminen ei

 Sattuipa käteen tämä 1966 ilmestynyt kiintoisa kirja. Siintää Sargassomeri (suom. Eva Siikarla) on Länsi-Intiassa syntyneen brittiläisen Jean Rhysin tunnetuin teos. Ennen kaikkea se tunnetaan Jane Eyre -pastissina. Rhys on valinnut teoksensa päähenkilöksi Kotiopettajattaren romaanin sivuhenkilön Bertha Masonin, Edward Rochesterin hullun vaimon.  Siintää Sargassomeri on kirja, joka ei olisi voinut syntyä Haworthin pappilassa Charlotte Brontën kynästä. Sen on kirjoittanut Länsi-Intiassa syntynyt kirjailija, ja se tuo kiinnostavan uuden näkökulman niinkin kanonisoituun klassikkoon ja kaikkien rakkaustarinoiden arkkityyppiin kuin Kotiopettajattaren romaaniin.  Rhysin teos sijoittuu 1830-luvun Jamaikaan. Orjuus on vastikään lakkautettu ja yhteiskunnassa kuohuu. Orjia omistaneita valkoisia vihataan. Päähenkilö Antoinette Cosway kasvaa yksinäisenä ja äitinsä hylkimänä. Annette-äiti on mennyt hyvin nuorena naimisiin vanhan alkoholisoituneen plantaasinomistajan kanssa. Antoinetten pikkuveli

Kaikki on mahdollista (suom. Kristiina Rikman) on Stroutin " Nimeni on Lucy Barton " -teoksen sisarteos tai jatko. Lucy Bartonin tarinaa käännellään eri näkökulmista. Teosta voi pitää novellikokoelmana, ketjunovellina tai mosaiikkiromaanina. Hyvä teksti ei helposti solahda luokitteluihin eikä sen tarvitsekaan. Teos sisältää yhdeksän kertomusta Illinoisin Amgashin pikkukaupungin ja sen lähiympäristön ihmisistä. Lucyn veli ja sisko asuvat yhä siellä, samoin monet hänen koulutoverinsa. Bartonin perhe oli yhteisön pohjasakkaa, jota parempiosaiset väistelivät ja sanoivat tekevänsä sen hajun vuoksi. Lapsena Lucya ylenkatsottiin ja kiusattiin, mutta hänestä tuli kirjailija, joka antoi teoksillaan paljonkin ajateltavaa sekä kiusaajilleen että tukijoilleen. Kaikki on mahdollista -kokoelman novelleissa Lucyn perheeseen tavalla tai toisella liittyvät päähenkilöt usein keskustelevat yhteisestä menneisyydestä. Henkilöiden kohtaamiset kuvastavat pikkukaupungin yhteisön erityistä tahmeutta

Richard jää eläkkeelle klassisten kielten professorin virastaan ja hänen päivänsä ovat tyhjää täynnä. Liikaa aikaa, liian vähän merkityksellistä tekemistä. Vaimo kuollut, rakastajatar jättänyt. Samaan aikaan afrikkalaisten pakolaisten virta Libyasta Välimeren yli Eurooppaan kasvaa. Saksaan asti selvinneiden pakolaisten päivät pakolaiskeskuksissa ovat tyhjää täynnä. Liikaa aikaa ja byrokratia tekee mielekkään työnteon mahdottomaksi. Saksan kielen opetusta sentään saa. Geben, ging, gegangen. Mennä, meni, mennyt.  Berlin Alexzanderplatzille kokoontuu joukko pakolaisia, majoittuu mielenosoituksena telttoihin ja aloittaa nälkälakon, jotta heidät edes huomattaisiin. Tehdäkseen hätänsä näkyväksi. He päätyvät uutislähetykseen, ja uutisia katsoessaan Richard alkaa ihmetellä, miksi hän ei nähnyt pakolaisia Aleksanderplatzilla samana päivänä sitä kautta kulkiessaan. Lievä syyllisyys saa hänet lukemaan tarkemmin pikku-uutisia ja lopulta hakeutumaan pakolaisten valtaamaan Kreutzbergin keksityn haas

 Palkittu runoilija Eino Santanen on kirjoittanut ihmeellisen teoksen, jonka lokerointi novellikokoelmaksi tai romaaniksi on vaikeaa, ellei mahdotonta. En malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kannesta kanteen.  Rakastin kirjaa! Ihastelin runoilijan tarkkoja havaintoja ja arvostin hyvin raastetun ajankuvan kevyttä pyöräyttämistä pannulla ja lempeän hapokasta pohdintaa valokuvaruumiiden oikeuksista ja hyväksikäytöstä somealustoilla. Innostuin teoksen terävästi viipaloiduista oivalluksista itse itsensä tuotteiksi ohjelmoivista elämystalouskuluttajista. Kannatin myös runoilijan kapinaa proosateoksen kirjoittamista vastaan. Oikeastaan nimike ”proosateos” loukkaa kirjaa. Sen kun pyrkii olemaan antiproosaa, ja onnistuu siinä. Tykkäsin teoksesta tekstinä, jota kapinoiva runoilija kieltäytyy vatkaamasta perinteiseksi kertomuskakkuseksi ja sen sijaan kuullottaa miedolla lämmöllä suorasukaisen rapsakat tuoreksensa, kokoaa ne annoksiksi ja valuttaa päälle mustana lainehtiv

 Miksiköhän dystopiat ovat niin suosittuja nuortenkirjoja? Tässä taas uusi. Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä (suom. Helene Bützow) on jatkoa suositulle Nälkäpeli-sarjalle. Se kertoo ajasta, jolloin Panemin valtion sisällissota on vielä tuore ja Nälkäpeli vasta muotoutumassa. Päähenkilönä on tuleva presidentti Coriolanus Snow nuorena koulupoikana. Collinsin luomassa maailmassa taistellaan niukoista resursseista ekokatastrofin jälkeen. Valtaapitävä pääkaupunki Capitol hallitsee julmasti maan muita vyöhykkeitä, joiden kapinaa ei unohdeta eikä anneta anteeksi. Kosto on jatkuvaa. Joka vuosi Elonkorjuu-päivänä jokaisen kahdentoista vyöhykkeen on pakko luovuttaa kaksi nuorta Capitoliin Nälkäpeliin, taistelemaan keskenään kuolemaan asti. Panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Nälkäpeliä suunnittelee ja kehittää tohtori Gaul, etevä geeniteknikko. Kirjan teemana on vanha kysymys siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha, sivistynyt vai eläimellinen. Teema ilmenee esimer

Kaltaiseni koneet (suom. Juhani Lindholm) kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa Britanniassa jo vuonna 1982 on olemassa kehittyneitä androideja, matemaatikko Alan Turing on yhä hengissä, Margaret Thatcher häviää vaalit 1982 ja työväenpuolueen Tony Bennistä tulee pääministeri. Vuodella 1982 McEwan kumartaa Blade Runnerille, joka ilmestyi 1982 ja jonka dystopiamaailmassa kehittyneet androidit aiheuttavat ongelmia vuonna 2019. Vaikka teknologia on niin kehittynyttä, että kyetään rakentamaan ajattelevia, oppivia ja tuntevia androideja, yhteiskunnan ongelmat ovat vuonna 1982 samoja kuin nykypäivän Britanniassakin: köyhyyttä, työttömyyttä, asunnottomuutta, terveyden- ja vanhustenhuollon ongelmia, rikollisuutta, rotukysymyksiä, sukupuolikysymyksiä, ilmastoa… Kaikki viheliäiset ongelmat silloinkin ratkaisematta, ja niitä yritetään ratkoa demokratian keinoin. Esimerkiksi Cambridge Analytican tarjoamia dataan perustuvia progandapalveluita sen sijaan teoksen todellisuudessa ei ole tai e

Jotkut kirjat vaativat lukijalta hiukan kypsyttelyä. Harukin Murakamin Suuri lammasseikkailu (suom. englanninnoksesta Leena Tamminen) kuuluu niihin. Sitä ei voi pilkkoa osiin tai analysoida puhki. Se on paras vain kokea ja suostua siihen, että mitä tahansa voi tapahtua. Toki voisi antaa kirjalle leiman ja luokitella sen maagiseksi realismiksi, surrealismiksi tai spekulatiiviseksi fiktioksi, mutta luokittaminen ei anna lukijalle minkäänlaisia keinoja kirjan syvempään ymmärtämiseen. Ymmärtäminen on ehkä mahdotonta, mutta se ei estä nauttimasta kirjasta, koska kirja itse ymmärtää lukijaansa jollakin syvemmällä tasolla. Miten voisikaan olla ihastumatta kirjaan, joka kaiken tapahtumisensa pienenä sivuhuomautuksena tulee määritelleeksi matojen maailmankaikkeuden: ’ --- vaihtoehtoisten merkitysten maailmankaikkeudessa suurin ongelma on, että kaikki pitkittyy ja mutkistuu. Kysyn lehmältä: ”Mihin sinä pihtejä kaipaat?” Ja lehmä vastaa: ”Minulla on hirveä nälkä.” Sitten minä kysyn: ”Miks

Turtleksi kutsuttu Julie Alveston on neljätoistavuotias. Hänen äitinsä on kuollut, ja hän asuu isänsä kanssa Pohjois-Kaliforniassa syrjäisessä metsään rakennetussa talossa. Koulu ei suju hyvin. Turtle on liian erilainen kuin muut eikä itsekään arvosta itseään. Hänellä ei ole kavereita. Isä Martin ei niitä kuitenkaan hyväksyisi. Isän valta on Turtlen elämässä läsnä kaikkialla, ja hän katsoo elämäänsä ja itseäänkin isänsä silmin. Epäonnistuja. Surkea ämmä. Surkea pikku pelkuriämmä. Turtle osaa kyllä ampua. Hän osaa ampua jäniksen ja teurastaa ja nylkeä sen. Hän osaa purkaa ja koota ja huoltaa aseita, hiipiä äänettömästi, käytellä puukkoa, suunnistaa metsissä ja sukeltaa syvyyksiin simpukoita ja ankeriaita etsimään. Aseenkäyttötaidot hän on oppinut sekä isältään että ukiltaan, joka on Korean ja Vietnamin sodan veteraani. Minun ikioma kultani (suom. Arto Schroderus) on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan kertomana. Kertoja fokalisoi hyvin läheltä päähenkilöä ja hänen kokemuksiaan ja m

Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen) palaa Atwoodin Orjattaresi -teoksen maailmaan kuusitoista vuotta sen tapahtumien jälkeen. Gileadin valtion historiaa tarkastellaan taas historiantutkijoiden symposiumissa jälkeen jääneiden asiakirjojen perusteella. Kahden todistajan lausunnosta sekä Ardua Hallista löytyneestä käsikirjoituksesta  teokseen saadaan kolme erilaista minäkertojaa, jotka käsittelevät tapahtumia kukin omasta näkökulmastaan. Gileadilaisia kertojia ovat Lydia-täti ja komentaja Kylen tytär Agnes sekä kolmantena Kanadassa kasvava Daisy. Miesten hallitseman teokratian uskonnollinen hirmuvalta Gileadissa on entisellään, mutta joitakin rappion merkkejä kuten korruptiota ja raakaa valtataistelua on jo näkyvissä. Yhteiskuntaan kuuluu edelleen alistettuja ja etuoikeutettuja, mutta toiset ovat vielä etuoikeutetumpia kuin toiset. Agnes kasvaa rooliinsa sen kummemmin osaansa kyseenalaistamatta. Komentajan tyttärenä hän pääsee kouluun oppimaan koruompelua ja muita nuorelle etuoik