Siirry pääsisältöön

John Steinbeck: Oikutteleva bussi


Olen lukenut Oikuttelevan bussin ainakin kolme kertaa ennen tätä. Ensimmäisen kerran joskus kuusitoistavuotiaana. Muistan, etten silloin pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin esimerkiksi Steinbeckin Cannery Row -veijariromaanisarjasta. Myöhemmin pidin paljonkin.

Ja taas. Blogin ja lukuhaasteen vuoksi sitä lukee kaikenlaista. Voi miten ihanaa on lukea kirjaa, josta ei löydä yhtäkään vikaa, pelkkiä hyviä puolia vain. Kirjaa, johon voi uppoutua tosissaan, ihmetellä ja ihailla kirjailijan taitoa, maistella lauseita ja pysähtyä tutkailemaan rakenteita ja kertomisen keinoja. Olin ajatellut lukaista tämän nopeasti saadakseni kuitatuksi yhdenpäivänromaani-kohdan, mutta ei sellaista voi tehdä. Olisi suorastaan rikollista ukea tämä kirja nopeasti pysähtelemättä ajattelemaan.

Miksi olen ennen lukenut sen vain taitavana kertomuksena erilaisista ihmisistä ja voimista, jotka heitä liikuttavat suuntaan tai toiseen? Miksi en ole huomannut, että tarinaan valittu kööri edustaa myös aikansa Amerikkaa? Edustettuina ovat erilaiset yhteiskuntaluokat, ja myös erilaiset kansallisuudet. Henkilöiden myötä Steinbeck tuo tarinaan maansa poliittisen ilmapiirin kommunistivainoineen, erilaiset elinkeinot, aikakauden ilmiöt sankarinpalvontoineen sekä naisen aseman muutostilassa.

Steinbeck törmäyttää toisiinsa ihmiset, jotka elävät omassa kuplassaan samanlaisten ihmisten, elämäntapojen ja mielipiteiden ympäröimänä ja katsoo, mitä yhteentörmäysten seurauksena heidän suhteissaan tapahtuu ja miten se heihin vaikuttaa. Hän tekee sen satiirisella huumorilla ja lempeällä myötätunnolla. Hänen luomansa maailma ei ole koskaan mustavalkoinen. Mukana on yksi mustavalkoinenkin ihminen, Alice Chicoy. Hänelle ei tarinassa käy hyvin, ja siitä lukija tietää, mitä kirjailija halusi sanoa.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi, suom. Alex Matson

Helmet-lukuhaaste, kohta 19: Yhdenpäivänromaani

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5...

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn...