Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinnassa Gentzgassen ”taiteellisilla illallisilla” isäntäväkeään ja illallisten vieraita syvästi halveksien ja heidän vastenmielisyyttään lakkaamatta mielessään eritellen ja punniten, laiskanlinnassa istuen kun kertojan hänen tajunnanvirta pyörteilee toisteisena kuin bassorytmi kun hän mielessään halveksii isäntäväkensä asuntoa lavastuksena, jossa ei ole mitään omaa, ja vieraita masentavina niin sanottuina taiteilijoina, jotka eivät saa aikaan mitään vaikka he itse uskovat saaneensa jotain aikaan, vaikka he pitävät esitelmiä itsestään, he eivät ole kertojan mielestä saaneet aikaan mitään, kertoja ajattelee laiskanlinnassa, ja hänen mielenkuohunsa rytmi tempaa lukijan mukaansa, käy provokatiiviseksi, menee liioittelun puolelle ja siirtyy siten satiiriin.
Vain Oscar Wilde on tehnyt vastaavaa, minä ajattelin Hakkuuta lukiessani, vain Oscar Wilde on yhtä ilkeällä tavalla riepotellut oman aikansa taide-eliittiä ja tehnyt heistä naurettavia, vaikka aivan erilaisella tyylillä, minä ajattelin, tartuin Naamioiden totuuteen (suom. Timo Hännikäinen) ja nautiskelin sen aforistisen häijystä kielestä, jolla Wilde repostelee aihettaan ja esittää teesejään taiteen puolesta, todellisuutta vastaan
”Antiikin historioitsijat tarjoilivat meille ilahduttavaa kaunokirjallisuutta tietokirjallisuuden muodossa. Moderni romaanikirjailija esittelee meille tylsiä tosiasioita kaunokirjallisuuden muodossa. Hallituksen raportista on kovaa vauhtia tulossa hänen ihanteensa niin metodin kuin tyylinkin suhteen.”enkä voinut olla miettimättä, miten herkullisia lohkaisuja hän keksisikään meidän ajastamme, jossa joka toinen tuuppaa sosiaaliseen mediaan esityksiä elämästään ja pitää uusia kynsiään tai ihmisillä sisustamistaan tai kukkakimppujaan muitakin kiinnostavana aiheena ja mietin, mitä Wilde sanoisi niistä tuhansista ihmisistä, jotka Pariisissa käydessään postaavat instaansa kuvan Eiffel-tornista, ja minä nauroin hänen tekstilleen, koska hänen ilkeytensä on jo elämää suurempaa ja naurattaa sata vuotta myöhemminkin toisin kuin ne itsestäänselvyyksiä ilmoille suoltavat elämäesitykset joihin ihmiset nykyään aikansa käyttävät ikävystyttävillä bussimatkoillaan tai kotisohvillaan tai kahvitauoillaan älypuhelimiensa näytöiltä sen sijaan että lukisivat kirjoja, joissa taiteilija tarttuu tosiasioihin kirveensä kanssa ja muuttaa mielikuvituksensa tuotteet elävämmäksi kuin elämä itse, minä ajattelin ja päätin kirjoittaa nämä ajatukseni julki heti, kirjoittaa niistä edes jotain, vaikka en vielä tiennytkään mitä, ehkä lyhyen pastissin Hakkuusta, minä ajattelin, jos suinkin osaisin, mutta voisinhan edes kokeilla, heti, minä ajattelin, sillä parempi reipas kokeilu ja epäonnistuminen kuin avuton sovinnainen piipitys, minä ajattelin, sillä
”Elämä jäljittelee taidetta enemmän kuin taide elämää.”