17 marraskuuta, 2019

Hanna Rentola: Heinäkuu

Juuli Puronen on kahden pienen pojan äiti. Mies on työmatkalla Etelä-Amerikassa koko heinäkuun, ja Juuli yksin lasten kanssa yksin kotona. Juulin arjessa tapahtuu vain vähän. Hänen äidinrakkautensa on syvää, mutta elämän esittäminen turhauttaa. Varsinkin sellaisen elämän, jonka kanssa ei ole oikein sinut. Nuori äiti uudella rivitaloalueella valkoseinäisessä uudessa asunnossa on rooli, johon Juuli ei oikein sovi. Hän yrittää suorittaa elämäänsä siten kuin ympäristön paineet vaativat, mutta hänen elämässään on olemassa yhtä aikaa lapsijuuli, teinijuuli ja äitijuuli.

Juuli juo paljon kahvia. Se tuo elämään lisää aikaa. Omaa aikaa ei ole, ellei sitä ota yön tunneista. Yön tunteina tai pienimmän päiväunien aikana voi myös katsella Doctor Who:ta.

Intertekstuaalisilla viittauksilla Doctor Who-sarjaan teos kommentoi aikaa, ajan kerrostumia ja aikakäsitystä. Kertoja on kaikkitietävä kolmannen persoonan kertoja, mutta välillä kertoja ottaa tehtävänsä vakavasti ja puhuttelee Juulia suoraan. Toisinaan taas kertoja ei oikein pärjää kuten Juulikaan ei aina pärjää arjessaan, ja kertojalle huomautellaan ylemmältä taholta.

Juulin arjen kuvauksissa tekstiin tulvii vinoa huumoria ja herkullisia sattumuksia. Arki koostuu selviytymisyrityksistä, sosiaalista yhteentörmäyksistä naapuruston kanssa sekä ajan kääntelystä kahvin avulla. Juulin ympärillä on liikaakin tuputtavia ”hyvän arjen” ja ”hyvän äidin”malleja naapurien puheista television supernannyyn. Mallit vain eivät toimi siinä vaiheessa, kun kuivaksi opetteleva lapsi ei oikein käyttäydy leikkipuistossa ja nuoren äidin on sekunneissa ratkaistava, miten toimitaan julkisella paikalla ilman vessaa lähimaillakaan. Onneksi on villivadelmapensaita.

Teoksessa leikitellään kertojaratkaisulla, ja siten myös lukijan ja tekstin vuorovaikutuksella. Välillä tehdään tietoiseksi, että tarina koostuu kertojan valinnoista. Olennaista ei ole se, mitä kerrotaan, vaan suuressa määrin myös se, miten kerrotaan, miten lukijan ja tekstin vuorovaikutus rakennetaan. Teksti on hyvin kuvallista ja kuvat lisäksi tulvillaan toisiinsa kietoutuvia kerroksia ja yksityiskohtia.

Nuoren naisen identiteetin rakentuminen elämän kerroksista on teoksen keskeinen teema. Peilipohdintaa olisi voinut jättää vähemmällekin, mutta loppuratkaisu on mallikas. Kertoja ei selittele, vaan näyttää Juulin valintojen kautta, että Juulilla on rohkeutta tehdä toisin. ”Hyvä arki” ei häntä edes kiinnosta, ja miksi pitäisikään, kun mielikuvituksessaan voi sukeltaa aikapyörteeseen.





25 elokuuta, 2019

Samuel Beckett: Godota odottaessa

Beckettin klassikkonäytelmässä En Attendant Godot (Godota odottaessa, suom. Arto af Hällström) kaksi rähjäistä mieshahmoa odottaa. Vladimir ja Estragon eivät enää edes tiedä, miksi odottavat, mutta odottaminen on heidän olemassaolonsa kulmakivi. Sitä ei voi lopettaa. Sovitulta paikalta ei voi poistua. Saattaisihan Godot sillä aikaa tulla.

Näyttämöllä on kaksi miestä ja puu. Tila on avoin ja kaikki näytelmässä on avointa tulkinnalle. Näytelmää onkin tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, toisen maailmansodan hävityksen ja tuhon, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta. Onpa se nähty jopa teatterintekijöiden sisäpiirin vitsinä yleisön odotuksista esitystä kohtaan. Yleisö odottaa jotakin tapahtuvaksi eikä voi lähteä, koska jotain mielenkiintoista saattaisi kohta tapahtuakin.

Vladimir ja Estragon ovat vanhoja miehiä. He kärsivät. Vatsakivut, virtsavaivat ja kipeät jalat painavat. Muisti ei ulotu edes edelliseen päivään asti. Mutta he eivät voi jättää odottamistaan, koska Godot saattaisi tulla. Mitä silloin tapahtuisi? He pelastuisivat. Paikalle ilmaantuvat kuitenkin vain kaksi outoa kulkijaa, Pozzo ja Lucky. Heidän suhteensa on isännän ja orjan, epäreilu ja julma. Suhteessa Luckyyn Vladimirin ja Estragonin tilanne on hyvä. Ainakin he ovat vapaita. Paitsi odottamisesta, jota ei voi lopettaa. Godot ei tule, mutta lähettää sentään paimenpojan kertomaan, ettei tule.

Godot’n tuleminen on saavuttamaton ja konkretisoimaton unelma. Se on kaipuuta jonnekin, jossa olisi parempi olla kuin nykyhetkessä, ilman tyhjyyden tunnetta, merkityksettömyyttä ja kärsimystä. Godota odottaessa on siis pohjimmiltaan näytelmä toivosta. Vaikka ihmisellä ei olisi mitään, toivo jää. Sen ehkä tietää turhaksi, mutta sitä ei silti voi lopettaa. Näytelmä päättyy Vladimirin ja Estragonin päätökseen lähteä:

VLADIMIR
No niin, lähdetäänkö?

ESTRAGON
Lähdetään

Eivät liikahdakaan.



07 heinäkuuta, 2019

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenidesin novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suom. Arto Schroderus) sisältää kymmenen 1980-2010-luvuilla kirjoitettua novellia. Yhteisenä teemana kautta kokoelman ovat tavallisten ihmisten kohtaamat tilanteet, sattumat ja hankaluudet, jotka pakottavat heitä tekemään valintoja. Jos amerikkalaisen elokuvan valtavirtaa ovat mielikuvitukselliset sankaritarinat, niin amerikkalaisen proosan valtavirtaa puolestaan on arki ja sen kohtaaminen. Hyvinvoivat keskiluokkalaiset ihmiset kohtaavat arkea hiertäviä hankaluuksia. Taitava kirjailija tekee mieleenjääviä ja puhuttelevia tarinoita näinkin vähäisistä draaman aineksista.

Eugenides on taitava. Hienovarainen psykologinen kuvaus tuo tarinoiden päähenkilöt lähelle lukijaa. Varsinkin viimeisimmissä novellissa Eugenides käyttää moninäkökulmaisia ratkaisuja fokalisoimalla kerronnan vuoroin useamman henkilön ajatuksiin ja tilanteeseen ja törmäyttää näin henkilöiden ristiriitaiset tavoitteet toisiinsa selittämättä, antamalla lukijan itse oivaltaa, mistä on kyse.

Nykyajan hankaluuksia ja vastoinkäymisiä ja henkilöiden selviytymistä oikukkaiden yhteentörmäysten ja sattumusten virrassa Eugenides maalailee tuomalla henkilökavalkaadiinsa esimerkiksi runoilijan, joka ryhtyy kavaltajaksi; antropologin, joka kohtaa eettisiä ongelmia yrittäessään todistaa teoriaansa kasvatuksen vaikutuksesta sukupuolen määräytymiseen tai intialaistytön, joka käyttää epämääräisiä keinoja pyristellessään pois vanhempiensa yrityksistä järjestää hänelle perinteinen avioliitto.

Monissa kertomuksissa on kyse avioliitosta tai parisuhteesta, joka lienee keskiluokkaisten turvallista elämää elävien ihmisten elämän merkittävin draaman lähde. Tarinoissa on kyse erosta, vauvakuumeesta, pettämisestä. Yksi kauneimmista koskaan lukemistani avioliiton kuvauksista sisältyy tarinaan Vanhaa musiikkia, jossa parin haihattelevat unelma-ammatit Bachin aikaisine klavikordeineen ovat ristiriidassa perheen toimeentulon kanssa. Kumpikin puoliso tietää sen, mutta tukee silti toisen unelmaa eikä vaadi häntä luopumaan siitä. Toimeentulosta voi tinkiä, unelmista ei, ja mitä absurdimpi toisen unelma, sitä suurempaa rakkautta ja luottamusta sen tukeminen merkitsee.




16 kesäkuuta, 2019

Sjon: Sinun silmäsi näkivät minut (rakkaustarina)

Islantilainen kirjailija Sjon leikittelee tekstissään kertojalla, kerronnalla ja lukijalla. Teoksen Sinun silmäsi näkivät minut kerronnassa on monta herkullisesti toisiinsa kietoutuvaa ja lomittuvaa tasoa. Kertoja on hyvin näkyvä, ja hänen yleisönsä / lukijansa myös. Molemmat kommentoivat aika ajoin kertomuksen tapahtumia, henkilöitä ja kerrontaa. Kertoja myös irvailee itseironisesti postmodernin kerronnan keinoille kuten intertekstuaalisille viittauksille. Kertoja esimerkiksi esittää pätkän Kafkan Muodonmuutoksesta. Lukija kyllästyy toisinaan sivukerrontaan ja yrittää palauttaa kertojan pääjuonen pariin:
”Ei enää enempää tarinoita!”
”Mutta tämä on kirjallisuusviite!”
”Entä sitten?”
”Se syventää Marie-Sophien ja miesparan, minun isäni, tarinaa, ja saa aikaan dialogin sen ja maailmankirjallisuuden välille.”
Kertoja kertoo äitinsä ja isänsä kohtaamisesta ja omasta syntymästään. Mutta kertomuksessa ei ole mitään tavanomaista. Majatalon palvelijatar Marie-Sophie joutuu vahtimaan yötä päivää nälkiintynyttä ja hyvin huonokuntoista juutalaismiestä pienessä saksalaiskylässä toisen maailmansodan aikaan. Heidän välilleen syntyy erityinen yhteys, ja he muovaavat yhdessä lapsen elävästä savesta. Lapsi herää, ja hänen äitinsä silmät näkevät hänet.

Ydintarinaan kietoutuu luontevasti tarinoita, joissa myös on tarinoita. Marie-Sophie kertoo niitä nukkuvalle miehelle. Herättyään mies kertoo tarinoita Marie-Sophielle. Enkeli tarkkailee kylän asukkaita ja kertoo heidän unistaan Spoon River antologian tapaan. Teoksen henkilöiden ja kertojien todellisuus on täynnä kurkistusaukkoja toisiin todellisuuksiin eikä mikään inhimillinen ole niille vierasta. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä, mutta pohjimmiltaan teoksessa on kyse luomiskertomuksesta, maailmasta, jota luodaan koko ajan uudelleen ihmisten mielessä ja ajatuksissa.

Sjon: Sinun silmäsi näkivät minut (rakkaustarina); suom. Maarit Kalliokoski

Ian McEwan: Sovitus


Ian McEwan käyttää ehkä tunnetuimassa romaanissaan Sovitus vahvasti hyväksi kertojan ja lukijan suhdetta. Kerronnassa kaikki ainekset ovat koossa jo ensimmäisessä luvussa loppuratkaisua varten, mutta lukijan mielessä ne yhdistyvät vasta viimeisissä luvuissa. Useinhan lukija suorastaan toivoo itseään hämättävän ja ilahtuu yllätyksistä, mutta Sovituksen viimeinen luku horjuttaa lukijan muodostamaa suhdetta kirjan henkilöihin melkeinpä julmalla tavalla. Kertoja on paitsi kaikkitietävä, myös kaikkivaltias. Sitä korostaa jo ensimmäisen luvun ensimmäisenä esitelty päähenkilö varhaisteini-ikäinen Briony, joka kirjoittaa.

Ensimmäisen luvun vuoden 1935 hehkuvan ja hikisen hellepäivän aikana McEwan esittelee henkilönsä ja punoo kokoon tilanteen, joka vaikuttaa kaikkiin henkilöihin heidän loppuelämänsä ajan. Briony erehtyy. Hän tulkitsee väärin näkemänsä kohtauksen isosiskonsa Cecilian ja talon siivoojan pojan Robbien välillä. Muiden vieraiden ristiriitaiset pyrkimykset ja salatut toiveet tekevät erehdyksestä kohtalokkaan. Psykologinen lataus on vahva, ja purkautuu kuin ukkonen hellepäivänä. Brionyn erehdyksen vuoksi Robbie joutuu vuosiksi vankilaan.

Sovitus kertoo vahvasti myös sodasta. Robbien kokemukset Dunkerquessa tuovat jo sodan mielettömyyden ja raakuuden lähelle lukijaa, mutta vielä enemmän sodan julmuus ilmenee Brionyn kokemuksissa. Isosiskonsa tavoin hän opiskelee sairaanhoitajaksi. Sitten sairaalaan tuodaan Dunkerquesta pelastetut, ja hoitajaopiskelijoiden arki muuttuu selviytymistaisteluksi. Ennen inhotut työt kuten eritteiden siivoaminen ja yöastioiden peseminen muuttuvat helpoiksi tehtäviksi läpensä palaneen sotilaan siteiden vaihtamisen tai kuolevan lohduttelun rinnalla.

Briony hoitaa ja Briony kirjoittaa. Vuoden 1935 hellepäivän tapahtumat muuttivat hänen tekstinsä näytelmistä novelleiksi. Ihmisen mieli alkoi kiinnostaa teini-ikäistä tyttöä enemmän kuin seikkailujuonet. Briony kirjoittaa, ja sanoo myös viimeisen sanan tarinassa. Teoksen teemana on paitsi sovitus ja anteeksiantamus, myös elämän sattumanvaraisuus ja ihmisten tulkinnat toisistaan. Vääriä tulkintoja voi syntyä, kun on kyse teoista, toiveista ja tapahtumista, joista tulkitsijalla ei ole kokemusta. Ja kun tulkinnat muuttuvat puheeksi, teoiksi ja yleiseksi mielipiteeksi, voivat ne muuttaa peruuttamattomasti jonkun elämän suunnan.

Ian McEwan: Sovitus; suom. Juhani Lindholm

28 huhtikuuta, 2019

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabatan Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies) on kaunis ja vähän hämmentäväkin teos. Kawabata kuvaa omaa kulttuuriaan niin hienovireisesti, että länsimaisen lukijan on vaikeaa täysin ymmärtää sen teemoja. Päähenkilöt ovat tokiolainen Shimamura, lumisen vuoristoseudun kylpylään aika ajoin matkustava mies sekä Komako, vuoristoseudulla syntynyt tyttö, yksi kylpylän geishoista.

Kolmannen persoonan kertoja näkee Shimamuran ajatuksiin, mutta Komakosta kerrotaan vain vuorosanat ja häntä katsotaan ulkoapäin. Komako on elämänläheinen ja intohimoinen, hänessä ilmenevät luonnonläheisyys ja perinteinen japanilainen estetiikka. Tokiolainen Shimamura puolestaan on syventynyt länsimaiseen kulttuuriin, varsinkin esittävään estetiikkaan kuten teatteriin ja tanssiin. Hän etsii kylpylästä elämyksiä ja ihailua kaupunkielämään ja perheeseensä kyllästyttyään. Henkilöt ja heidän vuorovaikutuksensa siis edustavat myös perinteisen japanilaisen kulttuurin ja länsimaisen kulttuurin kohtaamista ja kulttuurin murrosta 1930-1940 -luvuilla.

Japanilaisessa kulttuurissa yksilö on aina osa yhteisöään ja Kawabatankin tekstin päähuomio on vuorovaikutuksessa. Shimamuran ja Komakon keskustelussa kohtaavat erilaiset esittämisen estetiikat ja intohimo ilman toivoa rakkaudesta – kuin tulen ja jään kohtaaminen. Komako järkyttää usein Shimamuraa suorapuheisuudellaan ja elämänhalullaan ja Shimamura saa elää hetken hänen kauttaan vuoristoluonnon kesytöntä voimaa. Hänen kauttaan Shimamura perehtyy myös vuoristokylän asukkaiden elämään ja sen hauraaseen tasapainoon luonnon armoilla. Toisten elämä ja kuolema on kaupunkilaisvieraalle vain kiinnostava tarina.

Teoksen kieli on kaunista ja herkkävireistä, mutta tekstipinnan rivien väleissä tempoilee paljon vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Luultavasti rivien väleissä on alkutekstissä myös paljon sellaista, joka ei ole välittynyt saksan- ja englanninkielen kautta suomennettuun teokseen, mutta yleisinhimillinen taso avautuu kyllä kaikille lukijoille kulttuurista riippumatta. Yasunari Kawabata sai Nobelin palkinnon 1968.


Lian Hearn: Otorin klaanin tarina


Lastenkirjailija Gillian Rubinstein kirjoitti nimimerkillä Lian Hearn fantasiatrilogian Otorin klaanin tarina:

  • Satakielilattia
  • Nurmi vuoteenaan
  • Kuun kirkkaus.

Jaakko Kankaanpään suomentama trilogia on hyvä vaihtoehto, jos haluaa joskus uppoutua tarinaan päiväkausiksi ja samalla tehdä mielikuvitusmatkan keskiaikaiseen Japaniin. Kyse on tosiaan kuin matkasta, sillä kerronta katsoo Japania ja japanilaista kulttuuria turistin silmin. Mukana ovat feodaalisen Japanin samurait (tarinassa soturiklaani), ninjat (Heimo) mystisine taitoineen kuten näkymättömäksi muuttuminen sekä salamurhaajien vuoksi rakennetut satakielilattiat.

Minäkertoja Takeo ja hänen rakastettunsa Kaede ovat ajatusmaailmaltaan nykyaikaisia ja länsimaisiakin teinejä. Kerrontakin noudattelee eurooppalaista kerronnan perinnettä. Japanilaisempi tapa kertoa olisi jättää enemmän lukijan pääteltäväksi, kertoa vain ehdottoman välttämätön ja haikai-perinteen tapaan antaa kaiken muun syntyä lukijan mielessä.

Fantasiakirjoissa tarkastelen aina yhteiskuntaa, jonka kirjoittaja on rakentanut ja miettiä, voisiko se olla todellinen - toimisivatko sen rakenteet todella? Otorin klaanin tarinan maailma on feodaalinen klaaniyhteiskunta, jossa jokainen syntyy tiettyyn säätyyn ja sukuun, joka määrää hänen paikkansa maailmassa. Yhteiskunnan järjestystä ja vallanpitäjien valtaa uhkaavat toisaalta salaperäinen Heimo yliluonnollisine kykyineen, toisaalta kätkettyjen lahko (kristityt), joiden uskonnossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Nämä yhteiskunnalliset jännitteet toimivat tarinan juonenkäänteitä käynnistävinä tekijöinä kuten parhaissa kertomuksissa useinkin on laita. Pohjimmiltaan teemana on yksilön ja yhteisön vaikea suhde. Kaiken kuulevassa Takeossa yhdistyy Heimon, soturisäädyn ja kätkettyjen lahkon veri, ja hänen valintojensa kautta kertoja valottaa kokonaisten kansanryhmien ristiriitoja.

Myös parhaat fantasiakirjat onnistuvat tavoittamaan jotakin olennaista omasta ajastaan ja yhteiskunnastaan suurennuslasin tai pienoismaailman tavoin. Useinkin niissä toistuu vastakkainasettelu, jossa päähenkilöiden erityiset kyvyt auttavat selviytymään muutoksessa ja vanhojen valtarakenteiden murroksessa. Näinhän se toimii todellisuudessakin, kun globalisaatio ja digitalisaatio muuttavat maailmaa. Nuorilla aikuisilla on uusia taitoja, joiden avulla he selviytyvät muutoksista - ne vain ovat tavallisissa kouluissa opittuja.


Hanna Rentola: Heinäkuu