Niinpä Sérgio myy vanhemmilta perityn asunnon saadakseen matkarahat. Hän on mies, joka uskaltaa ja joka palaa varmasti ennen pitkää rikkaana. Ihmiset, jotka ovat aiemmin vain sättineet ja puhuneet pahaa selän takana, alkavat pitää häntä sankarina.
”Ja lähtöaamuna, jota en unohda koskaan, taloni eteen kerääntyi väkeä, katu oli tukossa kuin Pyhän Kristoforoksen päivänä, ja ihmiset kantoivat kylttejä: ’Taquara Preta on ylpeä pojastaan Serginhosta’; ’Taquara Pretan asukkaat onnittelevat Serginhoa’ – ja taksimies, joka oli kuullut arvokkaasta kyydittävästään, oli juhlan kunniaksi pannut päälleen liivipuvun solmioineen ja seisoi syvästi vaikuttuneena kadulla odottamassa, että ylistyskuoro vaikenisi ja päättyisivät tunteelliset kättelyseremoniat, neuvojen jakamiset ja itkuntyrskähdykset.”
Mutta Lissabonissa mikään ei olekaan niin helppoa kuin unelmissa oli. Sérgio saa huomata olevansa pelkkä maahanmuuttaja, jonka aksentille nauretaan, jota kukaan ei tunne ja joka ei itsekään tunne paikkoja eikä ihmisiä. Hän on pelkkä brassi. Lopulta hän saa vuodeksi töitä tarjoilijana, ja sitten hänellä on uusi unelma. Hänestä voisi tulla yhtä pätevä kuin ukrainalaisesta Anatolista. Hänkin voisi oppia puhumaan sujuvaa englantia asiakkaille: jees söör, veri tsiip fuud, gud fuud, fish, miit, tänkjuu, did juu indzoi joor miil?
Mutta vuoden kuluttua ravintolan omistaja senhor Peixoto antaa potkut: ”Älä ota tätä henkilökohtaisesti -- asiakkaat haluavat mieluiten palvelua vaaleatukkaiselta ja sinisilmäiseltä. Asiakas on aina oikeassa, tiedätkös.”
Maahanmuuttajiksi lähteneet brassit ovat Lissabonissa pelkkää hylkysakkia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan, mutta ystäviäkin taas löytyy ja he auttavat Serginhoa eteenpäin.
Luiz Ruffaton Lissabonissa muistin sinut on hurmaava pieni kirja. Se vetää vertoja Steinbeckin Cannery Row – teoksille, vaikka esitystapa on paljon modernimpi. Ruffaton empaattinen, silti mustan huumorin ryydittämä laitapuolen ihmisten kuvaus hymyilyttää. Tarina soljuu, mutkittelee ja kiertelee eteenpäin ja poikkeaa välillä sivupoluille Sérgion tajunnanvirtana. Välillä kirjoittaja leikittelee tekstissä brasilialaisten ja portugalilaisten kielenkäytön eroilla. Kääntäjällä on selvästi ollut urakkaa kerrakseen, ja jotain jää varmasti välittymättäkin siitä, miten kirjailija vihjailee sosiaalisista ja kulttuurisista maahanmuuttajia ja kantaväestöä erottelevista kielenkäytön piirteistä.
Kertomus koskettaa, koska kertoja, Sérgio, on niin rehellinen ja vahva. Hän uskoo itseensä, vaikka olosuhteet ja sattuma heittäisi hänen eteensä mitä tahansa. Lukijakin haluaa uskoa hänen unelmiinsa ja nähdä hänen selviytyvän. Ei vain kerran, vaan useammankin kerran lukija uskoo Sérgioon, kunnes.
Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut, suom. Jyrki Lappi-Seppälä