Rakel Liehu: Helene
Päivälehden museossa Ludviginkadulla on marraskuussa näytteillä vain kaksi viikkoa suppea näyttely suomalaista arvotaidetta. Mukana on myös Helene Schjerfbeckin Suru, jonka vuoksi museoon poikkesin. Voiko Schjerfbeckiä nähdä liikaa? Sitä vaaraa ei ole. Tauluja on näytteillä aivan liian harvoin.
Suru-teoksen syntytarinan kerratakseni luin sitten uudelleen Rakel Liehun romaanin Helene. Ensilukemalla 2003 sen mielsi elämäkerraksi, koska muutakaan elämäkertaa ei ollut lukenut. Mutta romaanihan se on. Liehu on poiminut ja valikoinut elämäkertatiedoista aineksia, joista romaani on syntynyt.
Romaani alkaa siitä, kun taidekauppias Stenman toimittaa 82-vuotiaan Schjerfbeckin sotaa pakoon Ruotsiin Mariefredin parantolaan. Helene on itse teoksen minäkertojana ja kertoo tarinaansa muistoina, takaumina ja ikään kuin kirjeinä läheisilleen. Teoksen kronologia on vain viitteellinen. Kaikki muistot limittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa kuten todelliset muistot.
Teoksen nykyhetki kattaa Schjerfbeckin viimeiset vuodet 1944-1946. Hän on jo luopumassa elämästään, mutta maalaa loppuun asti itseään armottomasti reflektoiden. Viimeisessä pelkistys itsestä on jo hyvin abstrakti, kasvojen häivähdys, silmät ja suu. Se piirtyy hiilellä, koska öljyvärien käyttö on vanhalle naiselle jo liian raskasta. Surua katsoessani mietin, millaisia Schjerfbeckin viimeiset teokset olisivat olleet, jos Surua ei olisi koskaan tarvinnut maalata. Ehkä erilaisia. Ehkä ei.
Liehun kieli on runoilijan kieltä. Ihanaa, herkkää, silti niin tarkkaa. Sivulta 324 löysin mielestäni teoksen uskontunnustuksen. Helene on ollut Liehulle malli, josta hän on tehnyt oman teoksensa:
”Merkillistä ajatella, että taiteilija tuo kuitenkin aina vain itseään, omia mielikuviaan esiin – malli on vain sattumaa.
Niin, taiteilija on sellainen: hän koskettaa mallinsa maksaakin. Kourii esiin sisimmän ja tekee sitten mitä itse haluaa.”
Elämäkertana Heleneä ei pidä lukea. Se taitaa kertoa enemmän kirjailijasta kuin esikuvastaan.
Mutta miksi Suomessa ei ole Schjerfbeck-museota? En tarkoita raaseporilaista taiteilijan entistä kotitaloa vaan taidemuseota Oslon Munch-museon tyyliin. Jossakin pitäisi olla aina esillä perusnäyttely, vaikka tärkeimmät teokset kiertäisivätkin maailmalla lainassa.
Helmet-lukuhaaste, kohta 35: Kirjan nimessä on erisnimi
Suru-teoksen syntytarinan kerratakseni luin sitten uudelleen Rakel Liehun romaanin Helene. Ensilukemalla 2003 sen mielsi elämäkerraksi, koska muutakaan elämäkertaa ei ollut lukenut. Mutta romaanihan se on. Liehu on poiminut ja valikoinut elämäkertatiedoista aineksia, joista romaani on syntynyt.
Romaani alkaa siitä, kun taidekauppias Stenman toimittaa 82-vuotiaan Schjerfbeckin sotaa pakoon Ruotsiin Mariefredin parantolaan. Helene on itse teoksen minäkertojana ja kertoo tarinaansa muistoina, takaumina ja ikään kuin kirjeinä läheisilleen. Teoksen kronologia on vain viitteellinen. Kaikki muistot limittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa kuten todelliset muistot.
Teoksen nykyhetki kattaa Schjerfbeckin viimeiset vuodet 1944-1946. Hän on jo luopumassa elämästään, mutta maalaa loppuun asti itseään armottomasti reflektoiden. Viimeisessä pelkistys itsestä on jo hyvin abstrakti, kasvojen häivähdys, silmät ja suu. Se piirtyy hiilellä, koska öljyvärien käyttö on vanhalle naiselle jo liian raskasta. Surua katsoessani mietin, millaisia Schjerfbeckin viimeiset teokset olisivat olleet, jos Surua ei olisi koskaan tarvinnut maalata. Ehkä erilaisia. Ehkä ei.
”Merkillistä ajatella, että taiteilija tuo kuitenkin aina vain itseään, omia mielikuviaan esiin – malli on vain sattumaa.
Niin, taiteilija on sellainen: hän koskettaa mallinsa maksaakin. Kourii esiin sisimmän ja tekee sitten mitä itse haluaa.”
Elämäkertana Heleneä ei pidä lukea. Se taitaa kertoa enemmän kirjailijasta kuin esikuvastaan.
Mutta miksi Suomessa ei ole Schjerfbeck-museota? En tarkoita raaseporilaista taiteilijan entistä kotitaloa vaan taidemuseota Oslon Munch-museon tyyliin. Jossakin pitäisi olla aina esillä perusnäyttely, vaikka tärkeimmät teokset kiertäisivätkin maailmalla lainassa.
Helmet-lukuhaaste, kohta 35: Kirjan nimessä on erisnimi