Siirry pääsisältöön

Helene

Rakel Liehu: Helene

Päivälehden museossa Ludviginkadulla on marraskuussa näytteillä vain kaksi viikkoa suppea näyttely suomalaista arvotaidetta. Mukana on myös Helene Schjerfbeckin Suru, jonka vuoksi museoon poikkesin. Voiko Schjerfbeckiä nähdä liikaa? Sitä vaaraa ei ole. Tauluja on näytteillä aivan liian harvoin.

Suru-teoksen syntytarinan kerratakseni luin sitten uudelleen Rakel Liehun romaanin Helene. Ensilukemalla 2003 sen mielsi elämäkerraksi, koska muutakaan elämäkertaa ei ollut lukenut. Mutta romaanihan se on. Liehu on poiminut ja valikoinut elämäkertatiedoista aineksia, joista romaani on syntynyt.

Romaani alkaa siitä, kun taidekauppias Stenman toimittaa 82-vuotiaan Schjerfbeckin sotaa pakoon Ruotsiin Mariefredin parantolaan. Helene on itse teoksen minäkertojana ja kertoo tarinaansa muistoina, takaumina ja ikään kuin kirjeinä läheisilleen. Teoksen kronologia on vain viitteellinen. Kaikki muistot limittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa kuten todelliset muistot.

Teoksen nykyhetki kattaa Schjerfbeckin viimeiset vuodet 1944-1946. Hän on jo luopumassa elämästään, mutta maalaa loppuun asti itseään armottomasti reflektoiden. Viimeisessä pelkistys itsestä on jo hyvin abstrakti, kasvojen häivähdys, silmät ja suu. Se piirtyy hiilellä, koska öljyvärien käyttö on vanhalle naiselle jo liian raskasta. Surua katsoessani mietin, millaisia Schjerfbeckin viimeiset teokset olisivat olleet, jos Surua ei olisi koskaan tarvinnut maalata. Ehkä erilaisia. Ehkä ei.

Liehun kieli on runoilijan kieltä. Ihanaa, herkkää, silti niin tarkkaa. Sivulta 324 löysin mielestäni teoksen uskontunnustuksen. Helene on ollut Liehulle malli, josta hän on tehnyt oman teoksensa:

”Merkillistä ajatella, että taiteilija tuo kuitenkin aina vain itseään, omia mielikuviaan esiin – malli on vain sattumaa.
Niin, taiteilija on sellainen: hän koskettaa mallinsa maksaakin. Kourii esiin sisimmän ja tekee sitten mitä itse haluaa.”

Elämäkertana Heleneä ei pidä lukea. Se taitaa kertoa enemmän kirjailijasta kuin esikuvastaan.

Mutta miksi Suomessa ei ole Schjerfbeck-museota? En tarkoita raaseporilaista taiteilijan entistä kotitaloa vaan taidemuseota Oslon Munch-museon tyyliin. Jossakin pitäisi olla aina esillä perusnäyttely, vaikka tärkeimmät teokset kiertäisivätkin maailmalla lainassa.


Helmet-lukuhaaste, kohta 35: Kirjan nimessä on erisnimi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu