Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu
Terhi Nikulaisen uusimman dekkarin päähenkilö on Vera Ranta, venäläissyntyinen ylikonstaapeli. Tatuointistudion omistaja, nuori Josefiina Malmberg, löytyy studiostaan murhattuna. Vera ja hänen työparinsa Voitto saavat tapauksen selvitettäväkseen. Vera on poliisina outo lintu, kaunis ja tyylikäs nainen, joka pukeutuu
mekkoihin ja korkokenkiin ja teitittelee kuulusteltaviaan. Koska hän on
kaunis nainen, hänen pitää edetäkseen olla kaksin verroin mieskollegoja
pätevämpi, ja sitä hän onkin. Hän ei tuijota vain tosiasioita, vaan
uskoo vaistoihinsa.
Juoni etenee kuulusteluiden ja löydösten kautta ja yllättää käänteillään. Josefiinan lähipiiriä epäillään. Murha vaikuttaa ensin huumausainerikokselta, sillä Josefiinan kotoa löytyy kannabisviljelmä. Mutta jotakin Josefiinan työtoveri ja ystävä Anette salaa, ja Vera aikoo saada selville, mitä. Sitten selviää, että muitakin tatuoijatyttöjä on murhattu Amsterdamissa.
Onko Anetten asunnon ympärillä kiertelevä nuori mies sarjamurhaaja? Entä mikä merkitys on Josefiinan lipastosta löytyneellä vanhalla kirjeellä ja valokuvalla? Liittyykö murha kuitenkin menneisyyden tapahtumiin Raumalla 1940? Vera lähtee Raumalle, kun tutkinta jumittaa, ja siellä paljastuu, että Josefiinan isoäiti Eeva on murhattu tammikuussa 1941. Murha ei koskaan selvinnyt.
Teos noudattaa dekkarigenreä. Juonessa ja kerronnassa on imua. Päähenkilönä Vera on ensin vähän liiankin täydellinen, kaunis, tyylikäs ja älykäs. Lukija alkaa pitää hänestä enemmän kun hän mokaa raskaasti ja päätyy sänkyyn epäilyksenalaisen kanssa.
Teoksessa kulkee siten rinnakkain ja lomittain kaksi samanlaista tarinaa, Veran henkilökohtainen elämä nykyajassa ja Josefiinan isoäidin Eevan tarina menneisyydestä. Puitteet ovat samat: kaunis nainen Venäjältä päin hullaantuu kiellettyyn mieheen.
Parasta teoksessa on Rauma-jakso vuosilta 1940-1941. Muissa osioissa selvitellään murhaa ja ulkopuolinen kertoja kertoo, mitä henkilöt tuntevat: Päällisin puolin Vera oli onnistunut. Sisäisesti hän koki itsensä yksinäiseksi.
Rauma-jaksossa kertoja liikahtaa, ja siirtyy enemmän näkökulmahenkilön olkapäälle: Seuraavina päivinä Eevan silmänaluset olivat usein mustat. Eeva vaikutti hajamieliseltä ja pingottuneelta. Tyyne kuuli Elsinkin kyselevän, mikä oli vialla, mutta Eeva pudisteli vain päätään.
Kertoja kertoo aistihavainnoista, silmäyksistä, ilmeistä. Näkökulmahenkilön tunteita ei aina sanoiteta, vaan lukijan annetaan itse päätellä pohjavirtoja, joita tiivisti yhdessä elävässä perheessä ja pikkukaupungissa velloo. Se toimii. Se luo jännitettä ja henkilöihin lisää syvyyttä.
Lopussa Vera kelpo etsivän tavoin heittäytyy, kapinoi ja toimii omin päin. Kaikki selvitetään genreen kuuluvalla tavalla ja lukija voi laskea teoksen käsistään rauhassa.
Vanha Rauma -jakson henkilöistä lukisi mielellään lisääkin. Mitä tapahtui Tyynelle, Eelikselle ja heidän tyttärilleen jatkosodan aikaan ja sen jälkeen?
Juoni etenee kuulusteluiden ja löydösten kautta ja yllättää käänteillään. Josefiinan lähipiiriä epäillään. Murha vaikuttaa ensin huumausainerikokselta, sillä Josefiinan kotoa löytyy kannabisviljelmä. Mutta jotakin Josefiinan työtoveri ja ystävä Anette salaa, ja Vera aikoo saada selville, mitä. Sitten selviää, että muitakin tatuoijatyttöjä on murhattu Amsterdamissa.
Onko Anetten asunnon ympärillä kiertelevä nuori mies sarjamurhaaja? Entä mikä merkitys on Josefiinan lipastosta löytyneellä vanhalla kirjeellä ja valokuvalla? Liittyykö murha kuitenkin menneisyyden tapahtumiin Raumalla 1940? Vera lähtee Raumalle, kun tutkinta jumittaa, ja siellä paljastuu, että Josefiinan isoäiti Eeva on murhattu tammikuussa 1941. Murha ei koskaan selvinnyt.
Teos noudattaa dekkarigenreä. Juonessa ja kerronnassa on imua. Päähenkilönä Vera on ensin vähän liiankin täydellinen, kaunis, tyylikäs ja älykäs. Lukija alkaa pitää hänestä enemmän kun hän mokaa raskaasti ja päätyy sänkyyn epäilyksenalaisen kanssa.
Teoksessa kulkee siten rinnakkain ja lomittain kaksi samanlaista tarinaa, Veran henkilökohtainen elämä nykyajassa ja Josefiinan isoäidin Eevan tarina menneisyydestä. Puitteet ovat samat: kaunis nainen Venäjältä päin hullaantuu kiellettyyn mieheen.
Parasta teoksessa on Rauma-jakso vuosilta 1940-1941. Muissa osioissa selvitellään murhaa ja ulkopuolinen kertoja kertoo, mitä henkilöt tuntevat: Päällisin puolin Vera oli onnistunut. Sisäisesti hän koki itsensä yksinäiseksi.
Rauma-jaksossa kertoja liikahtaa, ja siirtyy enemmän näkökulmahenkilön olkapäälle: Seuraavina päivinä Eevan silmänaluset olivat usein mustat. Eeva vaikutti hajamieliseltä ja pingottuneelta. Tyyne kuuli Elsinkin kyselevän, mikä oli vialla, mutta Eeva pudisteli vain päätään.
Kertoja kertoo aistihavainnoista, silmäyksistä, ilmeistä. Näkökulmahenkilön tunteita ei aina sanoiteta, vaan lukijan annetaan itse päätellä pohjavirtoja, joita tiivisti yhdessä elävässä perheessä ja pikkukaupungissa velloo. Se toimii. Se luo jännitettä ja henkilöihin lisää syvyyttä.
Lopussa Vera kelpo etsivän tavoin heittäytyy, kapinoi ja toimii omin päin. Kaikki selvitetään genreen kuuluvalla tavalla ja lukija voi laskea teoksen käsistään rauhassa.
#Konffi
Aina voi kehittää. Verassa on ainesta mielenkiintoiseksi dekkarihahmoksi. Hänellä on menneisyys, johon vihjataan. Jos ylikonstaapeli selvittää vielä joskus muitakin kimurantteja tapauksia, niin kertojan asentoon voisi kiinnittää enemmän huomiota. Voisi mielellään käyttää kertojaa, joka painuu enemmän Veran nahkoihin, jättää tunteita nimeämättä ja luottaa lukijaan. Ihmisessä on valtava kapasiteetti sanattoman viestinnän tulkitsemiseen.Vanha Rauma -jakson henkilöistä lukisi mielellään lisääkin. Mitä tapahtui Tyynelle, Eelikselle ja heidän tyttärilleen jatkosodan aikaan ja sen jälkeen?