Siirry pääsisältöön

Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit, suom. Kristiina Drews


Luin Herran tarhurit jo suomennoksen ilmestymisvuonna (2010), mutta silloin se ei tehnyt erityistä vaikutusta. Mielenkiintoista, miten edeltävä lukukokemus voi vaikuttaa jälkimmäiseen tekstiin. Herran tarhurit on Oryxin ja Craken jatko-osa. Se toimii kyllä itsenäisenä teoksenakin, mutta kokemus ei ole ollenkaan sama!

Herran tarhurit käsittelee samaa ajanjaksoa kuin Oryx ja Crake, mutta tapahtumat sijoittuvat rahvaanmaille. Tarhurit ovat uskonlahko, joka uskoo yksinkertaiseen elämään ja varautuu ihmiskunnan tuhoon, vedettömään tulvaan. He viljelevät kattopuutarhoissa, elävät yksinkertaisesti, valmistavat vaatteensa ja tarve-esineensä kierrätysmateriaalista sekä säilövät ruokaa ja selviytymisvarusteita salaisiin Ararateihinsa. He etsivät raamatusta ekologista sanomaa ja laativat hagiografioita myös myöhempien aikojen ihmisistä, jotka ovat toimineet luonnon ja ihmisten hyväksi. Yhteisöä johtavat Aatamit ja Eevat.

Toby on kotoisin rahvaanmailta. Hänen elämänsä on esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun ylintä valtaa käyttävät voittoa tavoittelevat suuryritykset. Tobyn äiti työskentelee hyvinvointialan yrityksessä, joka testaa tuotteitaan salaa rahvaanmaiden asiakkailla ja työntekijöilläänkin. Huonostihan siinä käy. Tobyn äiti kuolee salaperäiseen sairauteen ja ennen sitä perheen kaikki varat kuluvat hänen hoitoihinsa ja päätyvät samaiselle suuryritykselle, joka taudin aiheutti. Yrityksen voitto on varma, omistaahan se sekä taudin aiheuttaneet itsehoitolääkkeet että terveyspalvelut.

Tobyn elämä sen sijaan romahtaa. Isä tekee itsemurhan ja Tobyn pitää keskeyttää opintonsa ja hakeutua töihin, mihin ikinä sattuukaan pääsemään. Pikaravintolaketju Salaburgerin päällikkö Blanco suhtautuu työntekijöihinsä omaisuutenaan ja käyttää heitä, varsinkin Tobyn kaltaisia nuoria naisia, miten haluaa. Toby pelastuu pomoltaan Herran Tarhureiden huomaan.

Toby ei usko mihinkään, mutta tarhureiden yhteisössä hän saa osakseen huolenpitoa ja arvostusta. Ensin hän on vieraana, sitten hän vannoo vegevalansa ja liittyy jäseneksi. Lopulta hänet halutaan korkea-arvoisten Eevojen joukkoon, koska hän on oppinut tuntemaan luonnon lääkeaineet ja osaa hoitaa ihmisiä. Tarhureiden yhteisöön liittyy myös pieni Brenda eli Ren, jonka äiti Lucerne on jättänyt miehensä ja karannut rakastajansa kanssa rahvaanmaille.

Vedetön tulva, maailmanlaajuinen pandemia koittaa tarhurien vuonna kaksikymmentäviisi. Toby on yksin ja eristyksissä UusiOlon kylpylässä. Aikuiseksi kasvanut Ren pelastuu sattumalta, koska hänkin on taudilta suojassa, karanteenissa Pyrstömaailma-seksiklubilla, jossa hän on työskennellyt.

Teoksessa seurataan rinnan Tobyn ja Renin selviytymistä tuhon päivinä ja heidän muistojaan ajasta tarhureiden yhteisössä. Sekä Tobya että Renia uhkaavat kammottavan Verikuulapelin veteraanit, joista yksi on Tobyn entinen pomo Blanco. Verikuula on vaihtoehto raskaisiin rikoksiin syyllistyneille. He voivat valita joko kuoleman tai Nälkäpelin kaltaisen realitypelin, jossa henkiinjäänyt joukkue voittaa.

Oryxin ja Craken ensin lukenut löytää tekstistä viittauksia Craken ja Jimmyn tarinoihin. Niitä tarjoillaan pieninä palasina ja niiden limittyminen Craken ja Jimmyn tarinaan vie sekä Herran tarhureiden että Oryx ja Crake -lukukokemuksen uudelle tasolle.

Teos on vahva ekologinen kannanotto. Se kysyy, mihin johtaa suuryhtiöiden valta, eläinten hyväksikäyttö ja pienten piirien rajoittamaton halu kuluttaa. Mutta Atwood käsittelee Herran tarhureissa myös uskoa ja uskontoa. Miten uskonto syntyy ja mihin usko johtaa? Tarinan ajanjakso on sama kuin Oryxissa ja Crakessa, yhteiskunnan ongelmat samoja. Tarhureilla on niihin erilainen ratkaisu kuin korporaatioilla ja perimää tutkivilla tiedemiehillä.


Lopuksi Atwood kuljettaa molemmat sankarittarensa kohtaamaan uuden ihmisrodun, joka palvoo Oryxia ja Crakea luojinaan ja ymmärtää luonnonkansojen tapaan maailmasta vain itse koetut, hyvin konkreettiset asiat. Uudet ihmiset vailla historiaa ja kulttuurin painolastia ovat Atwoodin keino tutkia hyvän ja pahan ongelmaa. Toby on viisas vanha nainen, mutta hänkään ei kykene selittämään lapsenkaltaisille uusille ihmisille pahuutta muuten kuin tarinana ja legendana. Totuus on liian julma kerrottavaksi ja sen korvaa hagiografia, tarinan totuus.

Seuraava osa: Uusi maa

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5...

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn...