Kirja: Luiz Ruffato: Tekokukkia
Luiz Ruffaton edellinen, suomennettu teos ”Rutosti hevosia” oli minulle kuin ilmestys. Luin sitä ajatellen melkein joka sivulla ”Upeaa”… ”Tsiisus”… ”Ei tämmöistä olekaan… ei kukaan VOI kirjoittaa näin…”
Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Tekokukat. Hieman siihen petyin. Se on olevinaan helposti lähestyttävä kertomuskokoelma. Kirjailija kertoo esipuheessaan saaneensa tekstin eräältä Maailmanpankin konsultilta, etäiseltä sukulaiseltaan Dório Finettolta, joka lähetti Ruffatolle muistelmansa hyödynnettäväksi miten kirjailija vain halusi. Finetto oli työssään matkustellut ympäri maailmaa ja kohdannut kiinnostavia ihmisiä. Muistelmat kertoivat näistä kohtaamisista.
Ruffato kertoo valinneensa sekalaisella kielellä ja tyylillä kirjoitetuista muistelmista muutamia lukuja ja muokanneensa ne kirjaksi. Finetto itse ei halunnut tulla merkityksi toiseksi tekijäksi edes. Kirjan sisällä on siis kirja: konsultin teos ”Matkoja vieraalla maalla”.
Tämä on kuitenkin vain pintaa. Tarkemmin tutkien koko teos onkin kirjailijan leikittelyä. Jos Rutosti hevosia oli kiehtovaa kertojilla ja kielellä leikittelyä, on koko teos Tekokukkia postmodernia leikittelyä toden ja fiktion välillä. Autofiktion sijaan kirjailija rakentaa keksityn konsultin muistelmat. Alter ego Dório Finetto kertoo omaa tarinaansa kertoessaan kohtaamisista ja muista ihmisistä. Finetto voisi olla myös Ruffato itse. Nuorin poika, köyhä perhe, opiskelemaan ja sieltä maailmalle, ei konsulttina, vaan journalistina.
Tarinat juuriltaan vieraantuneista ihmisistä kertoo sama, vähän ulkopuolinen, yksinäinen minäkertoja. Kaikilla on repaleinen syntyperä ja parantumattomia menneisyyden arpia.
Argentiinalainen professori ranskalaisesta yliopistosta tilittää sushiravintolassa Beirutissa maansa väkivaltaista menneisyyttä. Vanheneva ranskalainen nainen etsii tangon tanssimisesta Buenos Airesissa absoluuttisen nykyhetken kokemusta. Uruguaylainen perheenisä häpeää lopun ikäänsä kauan kaipaamansa isän kohtaamista. Kaunotar Itä-Timorissa on saanut vain kärsiä kauneutensa vuoksi.
Kyse on siis matkoista vierailla mailla. Mutta ne eivät ole matkoja maailmalla, vaan sisäisiä matkoja vieraaksi jääneeseen osaan omaa itseään.
Kirjailija kertookin antaneensa teokselle nimeksi Tekokukkia vihjeeksi lukijalle siitä, että Finetton teksti ”Matkoja vieraalla maalla” luo väärän kuvan. (http://cultura.estadao.com.br/noticias/literatura,luiz-ruffato-mescla-realidade-e-ficcao-em-seu-novo-livro,1511553)
Luiz Ruffaton edellinen, suomennettu teos ”Rutosti hevosia” oli minulle kuin ilmestys. Luin sitä ajatellen melkein joka sivulla ”Upeaa”… ”Tsiisus”… ”Ei tämmöistä olekaan… ei kukaan VOI kirjoittaa näin…”
Odotukset olivat siis korkealla, kun sain käsiini Tekokukat. Hieman siihen petyin. Se on olevinaan helposti lähestyttävä kertomuskokoelma. Kirjailija kertoo esipuheessaan saaneensa tekstin eräältä Maailmanpankin konsultilta, etäiseltä sukulaiseltaan Dório Finettolta, joka lähetti Ruffatolle muistelmansa hyödynnettäväksi miten kirjailija vain halusi. Finetto oli työssään matkustellut ympäri maailmaa ja kohdannut kiinnostavia ihmisiä. Muistelmat kertoivat näistä kohtaamisista.
Ruffato kertoo valinneensa sekalaisella kielellä ja tyylillä kirjoitetuista muistelmista muutamia lukuja ja muokanneensa ne kirjaksi. Finetto itse ei halunnut tulla merkityksi toiseksi tekijäksi edes. Kirjan sisällä on siis kirja: konsultin teos ”Matkoja vieraalla maalla”.
Tämä on kuitenkin vain pintaa. Tarkemmin tutkien koko teos onkin kirjailijan leikittelyä. Jos Rutosti hevosia oli kiehtovaa kertojilla ja kielellä leikittelyä, on koko teos Tekokukkia postmodernia leikittelyä toden ja fiktion välillä. Autofiktion sijaan kirjailija rakentaa keksityn konsultin muistelmat. Alter ego Dório Finetto kertoo omaa tarinaansa kertoessaan kohtaamisista ja muista ihmisistä. Finetto voisi olla myös Ruffato itse. Nuorin poika, köyhä perhe, opiskelemaan ja sieltä maailmalle, ei konsulttina, vaan journalistina.
Tarinat juuriltaan vieraantuneista ihmisistä kertoo sama, vähän ulkopuolinen, yksinäinen minäkertoja. Kaikilla on repaleinen syntyperä ja parantumattomia menneisyyden arpia.
Argentiinalainen professori ranskalaisesta yliopistosta tilittää sushiravintolassa Beirutissa maansa väkivaltaista menneisyyttä. Vanheneva ranskalainen nainen etsii tangon tanssimisesta Buenos Airesissa absoluuttisen nykyhetken kokemusta. Uruguaylainen perheenisä häpeää lopun ikäänsä kauan kaipaamansa isän kohtaamista. Kaunotar Itä-Timorissa on saanut vain kärsiä kauneutensa vuoksi.
Kyse on siis matkoista vierailla mailla. Mutta ne eivät ole matkoja maailmalla, vaan sisäisiä matkoja vieraaksi jääneeseen osaan omaa itseään.
Kirjailija kertookin antaneensa teokselle nimeksi Tekokukkia vihjeeksi lukijalle siitä, että Finetton teksti ”Matkoja vieraalla maalla” luo väärän kuvan. (http://cultura.estadao.com.br/noticias/literatura,luiz-ruffato-mescla-realidade-e-ficcao-em-seu-novo-livro,1511553)