Siirry pääsisältöön

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija

Ta-Nehisi Coatesin esikoisteos Vesitanssija (suom. Einari Aaltonen) on yhteiskunnallisuudessaan ajankohtainen romaani, vaikka se kertookin siitä surullisesta ajasta, jolloin ihmiskauppa oli yleisesti hyväksyttyä ja sen vastustajat vähemmistö, jonka piti tasa-arvoaatteineen vaieta ja toimia paremman maailman hyväksi salassa. Teos on paenneen orjan kasvutarina pojasta oman sisäisen voimansa tuntevaksi mieheksi. Kertojan tarinaan sisältyy samalla koko orjuuden kipeä historia.  

Minäkertoja Hiram Walker on plantaasinomistajan ja orjanaisen poika 1800-luvun alun Virginiassa. Tarina alkaa hetkestä, jolloin Hiram on kyytimässä humalaista valkoista velipuoltaan Maynardia kärryillä kotiin. Jokea ylittäessä kärryt suistuvat sillalta veteen, veli hukkuu, mutta Hiram selviytyy. Hän näkee unenomaisen näyn ja herää rannalla muistamatta, miten pelastui kosken kuohuista. 

Hiramin synnyinplantaasi Virginiassa on 1800-luvun alussa taantumassa kukoistuksesta köyhyyteen. Tupakan viljely ei enää takaa toimeentuloa, koska yhden ja saman satokasvin viljely vuosikausia on ollut aikoinaan hedelmälliselle maaperälle liikaa.  Omistaja hoitaa velkojaan realisoimalla omaisuuttaan eli myymällä orjia. Hiramin äiti myytiin jo pojan ollessa pieni. Hiram hakee turvaa tylyltä orjanaiselta Thenalta, joka myös on menettänyt kaikki läheisensä. Nämä kaksi ymmärtävät toisiaan jollakin syvällä ja kipeällä tavalla.  

Ero äidistä on jättänyt sellaisen trauman, että  Hiram ei muista äidistään mitään, vaikka muuten hänen muistinsa on ilmiömäinen. Hukkumisen hetkellä joen kuohuissa nähty näky äidistä, vesitanssijasta, on herättänyt Hiramissa jotain, jonka kypsymiseen vaaditaan pitkä tie. 

Hiram on kahden maailman välissä. Hän on älykäs ja hyvämuistinen ja oppii helposti lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka niitä taitoja ei orjille sallittaisi. Talossa hän huvittaa isän vieraita hyvää muistia vaativilla tempuilla. Mutta ainoa mahdollinen asema siellä hänelle on velipuolensa palvelijaksi päätyminen.

Läheisten menettäminen vallanpitäjän oikusta on yksi romaanin kantavista teemoista. Läheiset voidaan koska tahansa viedä, mutta tarinoita ei. Afroamerikkalainen henkinen perintö kulkee kaikkien mukana muistissa, kertojalta toiselle. 

Hiramilla on muistiin perustuva, esiäideiltä peritty yliluonnollinen voima, jonka veden läheisyys virittää ja jota hän vähitellen oppii käyttämään. Hänen heimonsa kutsuu voimaa kanavoinniksi. Voiman avulla hän voi siirtyä ajassa ja paikassa toiseen ja kuljettaa muitakin mukanaan. 

Velipuolen hukkumisen jälkeen Hiram päättää paeta. Hän on kuullut "maanalaisesta rautatiestä", turvatalojen ja salaisten väylien verkostosta, jonka tuntevat vain harvat ja valitut luotetut. Mukaansa hän ottaa rakastettunsa Sophien, mutta pakomatka epäonnistuu ja sekä Hiram että Sophie päätyvät karanneiden orjien metsästäjien käsiin. Karanneille orjille ei ole luvassa armoa. Hiramkin joutuu kokemaan raakaa väkivaltaa.

Ystävien avulla hän onnistuu lopulta pääsemään Philadelphiaan. Siellä hän alkaa toimia orjien vapautusliikkeen salaisena virkailijana. Maanalaisen liikkeen johtohahmolla, Moosekseksi kutsutulla Harrietilla on myös kanavoinnin kyky, ja hänestä tulee Hiramin mentori. 

Mutta kanavoinnin oppiminen on pitkä ja uuvuttava tie. Ihmeellisellä kyvyllä on hintansa. Siihen ryhtyminen herättää myös kipeimmät muistot, surun ja menetyksen ja saa siksi aikaan tuskaa ja uupumusta. Hiramin on opittava käsittelemään tuskallista menneisyyttä ennen kuin hän voi käyttää voimaansa, liittyä heimonsa kollektiiviseen muistiin kadottamatta itseään ja auttaa muita pakenemaan orjuudesta.  

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija on yhteiskunnallinen romaani, vahva kannanotto ihmisten yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta, mutta samalla loistava lukuromaani. Kertomuksissa on voimaa.

Katso myös: Colson Whitehead - Maanalainen rautatie




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn

Maxence Fermine: Lumi

Samurai kohtaa ranskalaisen nuorallatanssijattaren, ja menetyksen suru tekee hänestä mestarin, aikansa suurimman taiteilijan. Shintolaisen papin poika kieltäytyy seuraamasta esi-isiensä jälkiä sotilaana tai pappina, ryhtyy runoilijaksi ja kirjoittaa haikuja yksinomaan lumesta. Matkalla vuorten yli tapaamaan vanhaa mestaria hän löytää jäähän kivettyneenä mestarin kadonneen vaimon jäätyneen ruumiin. Nuorella miehellä on vakava pyrkimys kasvaa runoilijaksi. Voiko tätä ottaa tosissaan? Ranskalainen kirjailija kirjoittaa japanilaisen kulttuurin kliseistä tosissaan, haikumaisin äänenpainoin. Välillä ranskalainen kirpeys ja realismin pilkahdus saa vallan ja tekstiin pirskahtaa muutakin kuin valkoisia runoja ja kimaltavia sanoja. Ajoittainen tyylin ja rytmin vaihdos pelastaa teoksen sortumasta patetian painoon ja syöksemästä lukijaa synkkään myötähäpeään. Tämä kirja on Maxence Ferminen esikoisteos ja se on käännetty 17 kielelle. Sen voi lukea metaforana kirjoittamaan opettelemisesta. Ta