Siirry pääsisältöön

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie (suom. Markku Päkkilä) on kiitetty ja palkittu romaani. Hyvästä syystä. Pulitzer-palkinnonkin saanut teos kertoo orjuuden ajasta Yhdysvalloissa vaihtoehtoista historiaa lavealla pensselillä ja verenpunaisella värillä maalaten. Lähtökohta on hyvin samanlainen kuin vuonna 2020 suomennetussa Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa - päähenkilönä karkaava orja ja teemana nuoren ihmisen kasvutarina. Alkuteos Underground Railroad on kuitenkin ilmestynyt jo 2016, Coatesin The Water Dancer 2019. 

Maanalaisella rautatiellä tarkoitettiin 1700-1800 -luvuilla toiminutta vapaaehtoisten salaisten avustajien ja turvatalojen verkostoa, joka auttoi orjia pakenemaan etelästä pohjoiseen, orjuudesta vapauteen. Whitehead on kirjoittanut vaihtoehtoisen historian, jossa paetaan todellisella maan alla kulkevalla junalla. Asemat on piilotettu talojen ja vajojen lattialuukkujen alle ja höyryjunaa kuljettavat ja pitävät kunnossa vapaaehtoiset. Kukaan ei tunne kaikkia reittejä ja asemia, jotta ne pysyisivät salassa.

Päähenkilö on Cora, joka syntyy orjan tyttäreksi puuvillaplantaasille Georgiassa. Cora on vasta 10-vuotias, kun hänen äitinsä hylkää hänet ja karkaa. Mabel on ainoa plantaasilta onnistuneesti paennut orja. 

Coran huonot olosuhteet käyvät yhä huonommiksi, kun plantaasin isäntä kuolee ja hänen julma veljensä ottaa plantaasin haltuun. Kukaan ei huolehdi lapsesta ja kasvaessaan Cora kokee raakaa väkivaltaa sekä orjien että isäntien taholta. Tulevaisuus ei lupaa mitään parempaa. Hänen ystävänsä Ceasar houkuttelee hänet mukanaan karkaamaan, maanalaisen rautatien avulla. 

Matka kohti pohjoista ja vapautta on vaarallinen ja vaikea. Karanneita orjia jäljitetään järjestelmällisesti ja kiinni saadut palautetaan isännilleen, useinkin kuolemaan mahdollisimman raa'alla tavalla varoittavaksi esimerkiksi muille orjille. Orjanmetsästäjä Ridgeway etsii erityisesti Coraa, koska kokee tämän äidin onnistuneen paon nöyryyttävänä, henkilökohtaisena tappionaan. 

Tunnelin päässä on kuitenkin valoa. Rautatien ensimmäinen etappi on plantaasiin verrattuna paratiisi. Cora saa asunnon, työtä ja opetusta ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin, kunnes hänelle paljastuu turvatalon asukkaiden hyväksikäyttö lääketieteellisiin tutkimustarkoituksiin rodunjalostuperiaatteiden vuoksi. Mustat naiset halutaan sterilisoida. Cora selviää uhasta ja Ridgewayn kiinniottoyrityksestä edelleen maanalaisen rautatien avulla, Caesar ei.

Whitehead kuvaa onnistuneesti eri osavaltioiden eroja suhteessa orjuuteen. Coran seuraava pakopaikka on vaarallinen loukku. Hän päätyy kaupunkiin, jossa juhlitaan säännöllisesti tummaihoisten hirttäjäisiä. Rautatien salainen asiamies piilottelee Coraa talonsa ullakolla oman henkensä ja perheensä hengen uhalla. 

Colson Whiteheadin teos marssittaa lukijan silmien eteen vääryyden ja väkivallanteon toisensa jälkeen ja kysyy, mitä vapaus oikeastaan tarkoittaa. Se ei ole joko-tai eikä välttämättä pysyvä olotila. Valkoisetkaan eivät voi vapaasti toimia omatuntonsa mukaan. Menneisyys on monelle kahle. Hengen vapaus ja ajattelun vapaus voi olla mahdollinen silloinkin, kun ihmiskeho on kauppatavaraa. 

Päähenkilön matkan ja kokemusten kautta teoksessa tarkastellaan rasismin ja vastakkainasettelujen syitä, jotka yhä vaikuttavat nykypäivänkin Yhdysvalloissa. Coran elämä sivuaa orjuutta, vapautettujen orjien vaikeaa ja uhanalaista elämää sekä alkuperäiskansojen menetyksiä. Rasismin, rakenteellisen väkivallan ja epätasa-arvon teemat ovat vieläkin ajankohtaisia, kaksisataa vuotta Coran kokemusten jälkeen.

Katso myös: Ta-Nehisi Coates - Vesitanssija


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...