Siirry pääsisältöön

Clarice Lispector: Oppiaika

Lóri ja Ulisses tapaavat toisensa sattumalta. Molemmat ovat opettajia - Lóri alakoulussa, Ulisses yliopistossa. Kumpikin tunnistaa toisessa jotakin ohittamatonta, mutta kumpikin myös tajuaa, että heidän välillään voisi olla niin syvä yhteys, että he eivät ole siihen valmiita. Alkaa hidas oppiaika, jonka päämääränä on löytää tila, jossa ruumis ja sielu kohtaavat. Prosessin aikana Lórin on opittava ensin olemaan itse yhteydessä sekä omaan itseensä että maailmaan.

Clarice Lispectorin romaani Oppiaika (suom. Tarja Härkönen) kuvaa Lórin henkistä kasvua kilvoittelijan ja mystikon polkuna, jossa  nautinnon kokeminen on maailman kokemista kaikilla aisteilla – meren suolaisen painon, omenan makeuden ja kirpeyden, kalatorin tuoksun, jossa leijuu kalojen kuolemanjälkeinen sielu.

Lispector valitsi päähenkilöksi teokseensa opettajan. Tai ehkä hän ei valinnut, ehkä henkilö vain syntyi kuten henkilöillä on tapana. Mutta kokeneena kirjailijana hän olisi ehkä kuitenkin vaihtanut henkilön ammatin, jos se ei olisi sopinut teemaan, jota hän halusi tietoisesti tai tiedostamattomasti käsitellä?

Opettaja, psykologi, opinto-ohjaaja, johtaja, nuorisotyöntekijä, juristi, kaikki ihmisen kanssa keskustelutyötä tekevät joutuvat opettelemaan, miten tehdä sitä työtä juuri omalla persoonallaan, miten käyttää ainutlaatuista minäänsä ihmistyössä, miten olla yhteydessä toisiin jotta ammatin tavoite täyttyy. Siitä teoksessa on osaltaan kyse, yhteyden rakentamisesta toisiin ihmisiin, ja sen opettelusta. Henkistä työtä ihmisten kanssa ei voi oppia opettamalla, vaan jokaisen pitää itse reflektoiden ja kokien se oppia.

Kuitenkin Lispectorin teoksen kysymys pohjimmiltaan on vähän toinen. Oppiaika on ennen kaikkea taiteilijaromaani. Teoksen alkuhuomautuksessa Lispector kirjoittaa:
”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”
Brasilialainen Lispector käsittelee rakkautta katolisen mystiikan perinteen kautta. Katolisessa kristillisyydessä avioliittokin on sakramentti, ja sellaisena mystinen tila.

Teoksen kantava teema on selvästi taiteilijan kysymys siitä, miten säilyttää taiteilijan herkkyytensä ja kohdata maailma koko sielullaan silloin kun rakastuu ihmiseen, jonka kanssa henkinen yhteys on niin vahva, että sielut suorastaan sulautuvat yhteen? Miten säilyttää taiteilijan vapaus, miten käyttää koko sieluaan maailman kohtaamisessa, jos se on toisessa kiinni? Rakastamisen opetteluun kuuluu silloin kauhea pakko yhtä aikaa hakeutua lähelle ja paeta kauas ja vaikeus kohdata maailma vapaana toisen vaikutteista, kuten taiteilijan on pakko tehdä.

Yhteen päätyy lopulta kaksi itsenäistä ja vapaata olentoa, jotka osaavat olla myös yksin.



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...