Siirry pääsisältöön

Clarice Lispector: Oppiaika

Lóri ja Ulisses tapaavat toisensa sattumalta. Molemmat ovat opettajia - Lóri alakoulussa, Ulisses yliopistossa. Kumpikin tunnistaa toisessa jotakin ohittamatonta, mutta kumpikin myös tajuaa, että heidän välillään voisi olla niin syvä yhteys, että he eivät ole siihen valmiita. Alkaa hidas oppiaika, jonka päämääränä on löytää tila, jossa ruumis ja sielu kohtaavat. Prosessin aikana Lórin on opittava ensin olemaan itse yhteydessä sekä omaan itseensä että maailmaan.

Clarice Lispectorin romaani Oppiaika (suom. Tarja Härkönen) kuvaa Lórin henkistä kasvua kilvoittelijan ja mystikon polkuna, jossa  nautinnon kokeminen on maailman kokemista kaikilla aisteilla – meren suolaisen painon, omenan makeuden ja kirpeyden, kalatorin tuoksun, jossa leijuu kalojen kuolemanjälkeinen sielu.

Lispector valitsi päähenkilöksi teokseensa opettajan. Tai ehkä hän ei valinnut, ehkä henkilö vain syntyi kuten henkilöillä on tapana. Mutta kokeneena kirjailijana hän olisi ehkä kuitenkin vaihtanut henkilön ammatin, jos se ei olisi sopinut teemaan, jota hän halusi tietoisesti tai tiedostamattomasti käsitellä?

Opettaja, psykologi, opinto-ohjaaja, johtaja, nuorisotyöntekijä, juristi, kaikki ihmisen kanssa keskustelutyötä tekevät joutuvat opettelemaan, miten tehdä sitä työtä juuri omalla persoonallaan, miten käyttää ainutlaatuista minäänsä ihmistyössä, miten olla yhteydessä toisiin jotta ammatin tavoite täyttyy. Siitä teoksessa on osaltaan kyse, yhteyden rakentamisesta toisiin ihmisiin, ja sen opettelusta. Henkistä työtä ihmisten kanssa ei voi oppia opettamalla, vaan jokaisen pitää itse reflektoiden ja kokien se oppia.

Kuitenkin Lispectorin teoksen kysymys pohjimmiltaan on vähän toinen. Oppiaika on ennen kaikkea taiteilijaromaani. Teoksen alkuhuomautuksessa Lispector kirjoittaa:
”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”
Brasilialainen Lispector käsittelee rakkautta katolisen mystiikan perinteen kautta. Katolisessa kristillisyydessä avioliittokin on sakramentti, ja sellaisena mystinen tila.

Teoksen kantava teema on selvästi taiteilijan kysymys siitä, miten säilyttää taiteilijan herkkyytensä ja kohdata maailma koko sielullaan silloin kun rakastuu ihmiseen, jonka kanssa henkinen yhteys on niin vahva, että sielut suorastaan sulautuvat yhteen? Miten säilyttää taiteilijan vapaus, miten käyttää koko sieluaan maailman kohtaamisessa, jos se on toisessa kiinni? Rakastamisen opetteluun kuuluu silloin kauhea pakko yhtä aikaa hakeutua lähelle ja paeta kauas ja vaikeus kohdata maailma vapaana toisen vaikutteista, kuten taiteilijan on pakko tehdä.

Yhteen päätyy lopulta kaksi itsenäistä ja vapaata olentoa, jotka osaavat olla myös yksin.



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu