Clarice Lispectorin romaani Oppiaika (suom. Tarja Härkönen) kuvaa Lórin henkistä kasvua kilvoittelijan ja mystikon polkuna, jossa nautinnon kokeminen on maailman kokemista kaikilla aisteilla – meren suolaisen painon, omenan makeuden ja kirpeyden, kalatorin tuoksun, jossa leijuu kalojen kuolemanjälkeinen sielu.
Lispector valitsi päähenkilöksi teokseensa opettajan. Tai ehkä hän ei valinnut, ehkä henkilö vain syntyi kuten henkilöillä on tapana. Mutta kokeneena kirjailijana hän olisi ehkä kuitenkin vaihtanut henkilön ammatin, jos se ei olisi sopinut teemaan, jota hän halusi tietoisesti tai tiedostamattomasti käsitellä?
Opettaja, psykologi, opinto-ohjaaja, johtaja, nuorisotyöntekijä, juristi, kaikki ihmisen kanssa keskustelutyötä tekevät joutuvat opettelemaan, miten tehdä sitä työtä juuri omalla persoonallaan, miten käyttää ainutlaatuista minäänsä ihmistyössä, miten olla yhteydessä toisiin jotta ammatin tavoite täyttyy. Siitä teoksessa on osaltaan kyse, yhteyden rakentamisesta toisiin ihmisiin, ja sen opettelusta. Henkistä työtä ihmisten kanssa ei voi oppia opettamalla, vaan jokaisen pitää itse reflektoiden ja kokien se oppia.
Kuitenkin Lispectorin teoksen kysymys pohjimmiltaan on vähän toinen. Oppiaika on ennen kaikkea taiteilijaromaani. Teoksen alkuhuomautuksessa Lispector kirjoittaa:
”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”Brasilialainen Lispector käsittelee rakkautta katolisen mystiikan perinteen kautta. Katolisessa kristillisyydessä avioliittokin on sakramentti, ja sellaisena mystinen tila.
Teoksen kantava teema on selvästi taiteilijan kysymys siitä, miten säilyttää taiteilijan herkkyytensä ja kohdata maailma koko sielullaan silloin kun rakastuu ihmiseen, jonka kanssa henkinen yhteys on niin vahva, että sielut suorastaan sulautuvat yhteen? Miten säilyttää taiteilijan vapaus, miten käyttää koko sieluaan maailman kohtaamisessa, jos se on toisessa kiinni? Rakastamisen opetteluun kuuluu silloin kauhea pakko yhtä aikaa hakeutua lähelle ja paeta kauas ja vaikeus kohdata maailma vapaana toisen vaikutteista, kuten taiteilijan on pakko tehdä.
Yhteen päätyy lopulta kaksi itsenäistä ja vapaata olentoa, jotka osaavat olla myös yksin.