Siirry pääsisältöön

Ian McEwan: Sovitus


Ian McEwan käyttää ehkä tunnetuimassa romaanissaan Sovitus vahvasti hyväksi kertojan ja lukijan suhdetta. Kerronnassa kaikki ainekset ovat koossa jo ensimmäisessä luvussa loppuratkaisua varten, mutta lukijan mielessä ne yhdistyvät vasta viimeisissä luvuissa. Useinhan lukija suorastaan toivoo itseään hämättävän ja ilahtuu yllätyksistä, mutta Sovituksen viimeinen luku horjuttaa lukijan muodostamaa suhdetta kirjan henkilöihin melkeinpä julmalla tavalla. Kertoja on paitsi kaikkitietävä, myös kaikkivaltias. Sitä korostaa jo ensimmäisen luvun ensimmäisenä esitelty päähenkilö varhaisteini-ikäinen Briony, joka kirjoittaa.

Ensimmäisen luvun vuoden 1935 hehkuvan ja hikisen hellepäivän aikana McEwan esittelee henkilönsä ja punoo kokoon tilanteen, joka vaikuttaa kaikkiin henkilöihin heidän loppuelämänsä ajan. Briony erehtyy. Hän tulkitsee väärin näkemänsä kohtauksen isosiskonsa Cecilian ja talon siivoojan pojan Robbien välillä. Muiden vieraiden ristiriitaiset pyrkimykset ja salatut toiveet tekevät erehdyksestä kohtalokkaan. Psykologinen lataus on vahva, ja purkautuu kuin ukkonen hellepäivänä. Brionyn erehdyksen vuoksi Robbie joutuu vuosiksi vankilaan.

Sovitus kertoo vahvasti myös sodasta. Robbien kokemukset Dunkerquessa tuovat jo sodan mielettömyyden ja raakuuden lähelle lukijaa, mutta vielä enemmän sodan julmuus ilmenee Brionyn kokemuksissa. Isosiskonsa tavoin hän opiskelee sairaanhoitajaksi. Sitten sairaalaan tuodaan Dunkerquesta pelastetut, ja hoitajaopiskelijoiden arki muuttuu selviytymistaisteluksi. Ennen inhotut työt kuten eritteiden siivoaminen ja yöastioiden peseminen muuttuvat helpoiksi tehtäviksi läpensä palaneen sotilaan siteiden vaihtamisen tai kuolevan lohduttelun rinnalla.

Briony hoitaa ja Briony kirjoittaa. Vuoden 1935 hellepäivän tapahtumat muuttivat hänen tekstinsä näytelmistä novelleiksi. Ihmisen mieli alkoi kiinnostaa teini-ikäistä tyttöä enemmän kuin seikkailujuonet. Briony kirjoittaa, ja sanoo myös viimeisen sanan tarinassa. Teoksen teemana on paitsi sovitus ja anteeksiantamus, myös elämän sattumanvaraisuus ja ihmisten tulkinnat toisistaan. Vääriä tulkintoja voi syntyä, kun on kyse teoista, toiveista ja tapahtumista, joista tulkitsijalla ei ole kokemusta. Ja kun tulkinnat muuttuvat puheeksi, teoiksi ja yleiseksi mielipiteeksi, voivat ne muuttaa peruuttamattomasti jonkun elämän suunnan.

Ian McEwan: Sovitus; suom. Juhani Lindholm

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...