Siirry pääsisältöön

Lian Hearn: Otorin klaanin tarina


Lastenkirjailija Gillian Rubinstein kirjoitti nimimerkillä Lian Hearn fantasiatrilogian Otorin klaanin tarina:

  • Satakielilattia
  • Nurmi vuoteenaan
  • Kuun kirkkaus.

Jaakko Kankaanpään suomentama trilogia on hyvä vaihtoehto, jos haluaa joskus uppoutua tarinaan päiväkausiksi ja samalla tehdä mielikuvitusmatkan keskiaikaiseen Japaniin. Kyse on tosiaan kuin matkasta, sillä kerronta katsoo Japania ja japanilaista kulttuuria turistin silmin. Mukana ovat feodaalisen Japanin samurait (tarinassa soturiklaani), ninjat (Heimo) mystisine taitoineen kuten näkymättömäksi muuttuminen sekä salamurhaajien vuoksi rakennetut satakielilattiat.

Minäkertoja Takeo ja hänen rakastettunsa Kaede ovat ajatusmaailmaltaan nykyaikaisia ja länsimaisiakin teinejä. Kerrontakin noudattelee eurooppalaista kerronnan perinnettä. Japanilaisempi tapa kertoa olisi jättää enemmän lukijan pääteltäväksi, kertoa vain ehdottoman välttämätön ja haikai-perinteen tapaan antaa kaiken muun syntyä lukijan mielessä.

Fantasiakirjoissa tarkastelen aina yhteiskuntaa, jonka kirjoittaja on rakentanut ja miettiä, voisiko se olla todellinen - toimisivatko sen rakenteet todella? Otorin klaanin tarinan maailma on feodaalinen klaaniyhteiskunta, jossa jokainen syntyy tiettyyn säätyyn ja sukuun, joka määrää hänen paikkansa maailmassa. Yhteiskunnan järjestystä ja vallanpitäjien valtaa uhkaavat toisaalta salaperäinen Heimo yliluonnollisine kykyineen, toisaalta kätkettyjen lahko (kristityt), joiden uskonnossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Nämä yhteiskunnalliset jännitteet toimivat tarinan juonenkäänteitä käynnistävinä tekijöinä kuten parhaissa kertomuksissa useinkin on laita. Pohjimmiltaan teemana on yksilön ja yhteisön vaikea suhde. Kaiken kuulevassa Takeossa yhdistyy Heimon, soturisäädyn ja kätkettyjen lahkon veri, ja hänen valintojensa kautta kertoja valottaa kokonaisten kansanryhmien ristiriitoja.

Myös parhaat fantasiakirjat onnistuvat tavoittamaan jotakin olennaista omasta ajastaan ja yhteiskunnastaan suurennuslasin tai pienoismaailman tavoin. Useinkin niissä toistuu vastakkainasettelu, jossa päähenkilöiden erityiset kyvyt auttavat selviytymään muutoksessa ja vanhojen valtarakenteiden murroksessa. Näinhän se toimii todellisuudessakin, kun globalisaatio ja digitalisaatio muuttavat maailmaa. Nuorilla aikuisilla on uusia taitoja, joiden avulla he selviytyvät muutoksista - ne vain ovat tavallisissa kouluissa opittuja.


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...