Sekä Emmanuel Carrèren teoksella Viikset että Ian McEwanin teoksella Ikuinen rakkaus on sanottavaa totuudenjälkeisen ajan ihmisille. Teoksissa näytetään lukijalle, kuinka ihmisen todellisuus voi olla hänen aivoissaan, pään sisäinen kupla eikä mitään muuta. Ja kuinka se kupla rakentuu ja vahvistuu kun ihminen tulkitsee havaintojaan toiveidensa ja pelkojensa mukaan.
Mies ajaa viiksensä pois kylvyssä, ja odottaa, mitä vaimo sanoo. Vaimo ei sano mitään, ei ole huomaavinaankaan. Lopulta kun mies kysyy asiaa vaimolta, on vaimo vakaasti sitä mieltä, ettei miehellä ole koskaan ollutkaan viiksiä. Mies olettaa vaimon pilailevan. Mutta työtoveritkaan eivät sano mitään muuttuneesta ulkonäöstä. Olisiko vaimo voinut mennä niin pitkälle, että olisi sopinut tuttavien kanssa yhteisestä kieltämisestä?
Ei. Mutta vaimo kertoo sen sijaan miehelle oudoksuen, etteivät he edes tunne niitä ihmisiä, jotka mies heidän tuttavinaan mainitsee.
Sivu sivulta Carrère tekee kärpäsestä härkästä ja kehittelee pienestä arjen tapahtumasta elämää suuremman kysymyksen, vetää jatkuvasti maton lukijan ja päähenkilönsä jalkojen alta ja kuljettaa lukijan yhä syvemmälle päähenkilön mielen ja muun maailman väliseen ristiriitaan. Mies elää eri todellisuudessa kuin vaimonsa, työtoverinsa, vanhempansa – ei, eihän hänellä ole vanhempia, koska isä ei olekaan enää elossa, äiti vain. Hän ei ole koskaan käynyt Jaavalla, vaikka vielä edellisenä päivänä matkasta oli valokuvia. Hänellä ei koskaan ole ollut viiksiä eikä ylähuulen kohdalta rikki hangattu passikuva todista mitään. Mikään ei ole varmaa. Todisteita puoleen tai toiseen ei ole, tulkintoja ja puheita vain.
Pelastaako päähenkilön edes silmitön pakomatka Hongkongiin ja viiksien kasvaminen uudelleen? Lukekaa itse, mutta voi olla, että teoksen jälkeen katselette maailmaa uusin silmin.
Myös Ian McEwanin teoksen Ikuinen rakkaus teemana on kuplassa eläminen ja ihmisen yksityinen todellisuus.
Tiedetoimittaja Joe Rose päätyy kesken miellyttävän eväsretken osalliseksi ikävään kuumailmapallo-onnettomuuteen. Tilanteessa hän tapaa Jed Parryn, joka rakastuu häneen, kuvittelee myös Joen rakastuneen häneen ja alkaa vainota Joeta mielipuolisella rakkaudellaan. Parryn ahdistelu uhkaa lopulta Joen ja hänen avopuolisonsa Clarissan parisuhdetta.
Teoksen minäkertojana on Joe. Hän on fyysikko, luonnontieteilijä. Tällä ammatinvalinnalla kirjailija korostaa harhaisen uskonnollisen argumentoinnin ja tieteelliseen näyttöön rakentuvan maailmankuvan ristiriitaa. Hulluuteen asti uskonnollinen Parry elää eri todellisuudessa kuin Joe ja Clarissa, mutta käytöksellään, puheillaan ja kirjeillään hän onnistuu horjuttamaan myös Clarissan näkemystä siitä, mikä on totta.
Parry uskoo vakaasti Joen rakastavan häntä ja antavan hänelle rakkaudestaan salaisia merkkejä asuntonsa verhoja siirtämällä tai pensasaitaa koskettamalla. Clarissa ei lopulta tiedä, mikä on totta ja keneen uskoa, mieheensä vai Parryyn.
Parisuhteen yhteisen todellisuuden murtumakohtia ja vähitellen muuttuvaa vuorovaikutusta McEvan kuvaa taiturimaisen hienovaraisesti. Joen ja Clarissan suhde ajautuu kriisiin , koska heidän elämäänsä tunkeutuu tuntematon ihminen, jonka toiminta muuttaa Joen käytöstä niin, että Clarissa kokee miehensä muuttuvan vieraaksi.
McEwan kärjistää eri todellisuuksien ristiriidan murhayritykseen ja näyttää myös poliisitutkinnan kautta todeksi sen, että
Emmanuel Carrère: Viikset; suom. Kristiina Haataja
”Mitä sanoisit, jos ajaisin viikset pois?” kysyy mies teoksen alussa. Mies ei teoksessa saa koskaan edes nimeä, vaikka kertoja pysyttelee hänen lähellään ja kertoo lukijalle kaiken hänen ajatuksistaan ja havainnoistaan.Mies ajaa viiksensä pois kylvyssä, ja odottaa, mitä vaimo sanoo. Vaimo ei sano mitään, ei ole huomaavinaankaan. Lopulta kun mies kysyy asiaa vaimolta, on vaimo vakaasti sitä mieltä, ettei miehellä ole koskaan ollutkaan viiksiä. Mies olettaa vaimon pilailevan. Mutta työtoveritkaan eivät sano mitään muuttuneesta ulkonäöstä. Olisiko vaimo voinut mennä niin pitkälle, että olisi sopinut tuttavien kanssa yhteisestä kieltämisestä?
Ei. Mutta vaimo kertoo sen sijaan miehelle oudoksuen, etteivät he edes tunne niitä ihmisiä, jotka mies heidän tuttavinaan mainitsee.
Sivu sivulta Carrère tekee kärpäsestä härkästä ja kehittelee pienestä arjen tapahtumasta elämää suuremman kysymyksen, vetää jatkuvasti maton lukijan ja päähenkilönsä jalkojen alta ja kuljettaa lukijan yhä syvemmälle päähenkilön mielen ja muun maailman väliseen ristiriitaan. Mies elää eri todellisuudessa kuin vaimonsa, työtoverinsa, vanhempansa – ei, eihän hänellä ole vanhempia, koska isä ei olekaan enää elossa, äiti vain. Hän ei ole koskaan käynyt Jaavalla, vaikka vielä edellisenä päivänä matkasta oli valokuvia. Hänellä ei koskaan ole ollut viiksiä eikä ylähuulen kohdalta rikki hangattu passikuva todista mitään. Mikään ei ole varmaa. Todisteita puoleen tai toiseen ei ole, tulkintoja ja puheita vain.
Pelastaako päähenkilön edes silmitön pakomatka Hongkongiin ja viiksien kasvaminen uudelleen? Lukekaa itse, mutta voi olla, että teoksen jälkeen katselette maailmaa uusin silmin.
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus; suom. Juhani Lindholm
Tiedetoimittaja Joe Rose päätyy kesken miellyttävän eväsretken osalliseksi ikävään kuumailmapallo-onnettomuuteen. Tilanteessa hän tapaa Jed Parryn, joka rakastuu häneen, kuvittelee myös Joen rakastuneen häneen ja alkaa vainota Joeta mielipuolisella rakkaudellaan. Parryn ahdistelu uhkaa lopulta Joen ja hänen avopuolisonsa Clarissan parisuhdetta.
Teoksen minäkertojana on Joe. Hän on fyysikko, luonnontieteilijä. Tällä ammatinvalinnalla kirjailija korostaa harhaisen uskonnollisen argumentoinnin ja tieteelliseen näyttöön rakentuvan maailmankuvan ristiriitaa. Hulluuteen asti uskonnollinen Parry elää eri todellisuudessa kuin Joe ja Clarissa, mutta käytöksellään, puheillaan ja kirjeillään hän onnistuu horjuttamaan myös Clarissan näkemystä siitä, mikä on totta.
Parry uskoo vakaasti Joen rakastavan häntä ja antavan hänelle rakkaudestaan salaisia merkkejä asuntonsa verhoja siirtämällä tai pensasaitaa koskettamalla. Clarissa ei lopulta tiedä, mikä on totta ja keneen uskoa, mieheensä vai Parryyn.
Parisuhteen yhteisen todellisuuden murtumakohtia ja vähitellen muuttuvaa vuorovaikutusta McEvan kuvaa taiturimaisen hienovaraisesti. Joen ja Clarissan suhde ajautuu kriisiin , koska heidän elämäänsä tunkeutuu tuntematon ihminen, jonka toiminta muuttaa Joen käytöstä niin, että Clarissa kokee miehensä muuttuvan vieraaksi.
McEwan kärjistää eri todellisuuksien ristiriidan murhayritykseen ja näyttää myös poliisitutkinnan kautta todeksi sen, että
”Ihminen uskoo vain sen minkä näkee ja näkee vain sen minkä uskoo.”Jokainen samassa paikassa samaan aikaan ollut kuulusteltava näkee ja muistaa tapahtumat eri tavoin ja havainnoi tilannetta ja toisia ihmisiä eri tavoin.