Shultzin teksti tekee vaikutuksen runsaudellaan ja voimakkaalla aistillisuudellaan. Lukijan pitää myös varautua yllätyksiin, sillä kertomukset eivät useinkaan pysyttele kiinteästi tavanomaisessa todellisuudessa kiinni, vaan kiemurtelevat yllättäen omaan maagiseen todellisuuteensa, joihin lukija ensin eksyy ja sitten halukkaasti vaeltaa yhä syvemmälle esineiden, värien, tuoksujen ja tuntojen salaperäisiin labyrintteihin, joissa aika etenee syklisesti tai alkaa muodostaa omia sivujuonteitaan kuin kuukauteen ilmestyisi lisää päiviä tai vuoteen ylimääräinen kuukausi.
Keskeisenä teemana Shultzin kertomuksissa on luovuus. Hänen kykynsä kuvata maailmaa herättää lukijassa ihmetystä ja kunnioitusta. Esineet useinkin personifioidaan, henkilöt kokevat metamorfooseja, jokaiseen virkkeeseen ujuttautuu jokin merkillinen sivumerkitys tai ovela hymy. Kertomusten minäkertojana on Jozef, kirjailijan alter ego. Ensimmäisissä tarinoissa maailma nähdään pienen pojan silmin ja tapahtumapaikkoina on koti, isän kangaskauppa tai pienen kotikaupungin kadut ja torit. Mitä tahansa voi tapahtua, koska lapsi havainnoi maailmaa myyttisenä. Kertojan kyky nähdä toisin ei katoa, vaikka myöhemmissä kertomuksissa Jozef on jo aikuinen.
Kertomusten pohjavire on usein surumielinen ja synkkyyteen taipuvainen. Kertomusten lapsikertojalle aikuisten maailma näyttäytyy käsittämättömänä ja pahaenteisenä, julmanakin. Aikuiskertoja taas katselee maailmaa ulkopuolisen silmin sen kummallisuuksia ihmetellen. Kertoja ottaa maailmaa haltuunsa ironian ja mustan huumorin keinoin.
Bruno Shultzin elämä päättyi juutalaisvainoissa 1942, mutta hänen tuotantonsa elää ja on ilmestymisvuosistaan saakka vaikuttanut merkittävästi lukuisiin muihin luoviin ihmisiin - kirjailijoihin, elokuvantekijöihin ja kuvataiteilijoihin.