Siirry pääsisältöön

Bruno Schultz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Puolalainen, juutalaistaustainen Bruno Shultz on tsekkiläisen Kafkan veroinen klassikko, vaikka Suomessa melko tuntematon. Hänen tuotantonsa jäi suppeaksi, ja kaikki tärkeimmät kertomukset ovat ilmestyneet valikoimassa Kanelipuodit ja muita kertomuksia (2013) Tapani Kärkkäisen loistavana suomennoksena.

Shultzin teksti tekee vaikutuksen runsaudellaan ja voimakkaalla aistillisuudellaan. Lukijan pitää myös varautua yllätyksiin, sillä kertomukset eivät useinkaan pysyttele kiinteästi tavanomaisessa todellisuudessa kiinni, vaan kiemurtelevat yllättäen omaan maagiseen todellisuuteensa, joihin lukija ensin eksyy ja sitten halukkaasti vaeltaa yhä syvemmälle esineiden, värien, tuoksujen ja tuntojen salaperäisiin labyrintteihin, joissa aika etenee syklisesti tai alkaa muodostaa omia sivujuonteitaan kuin kuukauteen ilmestyisi lisää päiviä tai vuoteen ylimääräinen kuukausi.

Keskeisenä teemana Shultzin kertomuksissa on luovuus. Hänen kykynsä kuvata maailmaa herättää lukijassa ihmetystä ja kunnioitusta. Esineet useinkin personifioidaan, henkilöt kokevat metamorfooseja, jokaiseen virkkeeseen ujuttautuu jokin merkillinen sivumerkitys tai ovela hymy. Kertomusten minäkertojana on Jozef, kirjailijan alter ego. Ensimmäisissä tarinoissa maailma nähdään pienen pojan silmin ja tapahtumapaikkoina on koti, isän kangaskauppa tai pienen kotikaupungin kadut ja torit. Mitä tahansa voi tapahtua, koska lapsi havainnoi maailmaa myyttisenä. Kertojan kyky nähdä toisin ei katoa, vaikka myöhemmissä kertomuksissa Jozef on jo aikuinen.

Kertomusten pohjavire on usein surumielinen ja synkkyyteen taipuvainen. Kertomusten lapsikertojalle aikuisten maailma näyttäytyy käsittämättömänä ja pahaenteisenä, julmanakin. Aikuiskertoja taas katselee maailmaa ulkopuolisen silmin sen kummallisuuksia ihmetellen. Kertoja ottaa maailmaa haltuunsa ironian ja mustan huumorin keinoin.

Bruno Shultzin elämä päättyi juutalaisvainoissa 1942, mutta hänen tuotantonsa elää ja on ilmestymisvuosistaan saakka vaikuttanut merkittävästi lukuisiin muihin luoviin ihmisiin -  kirjailijoihin, elokuvantekijöihin ja kuvataiteilijoihin.


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...