Siirry pääsisältöön

Joyce Carol Oates: Kosto – rakkaustarina

”Kosto – rakkaustarina” (suom. Kaijamari Sivill) on kertomus rikoksesta, jonka uhri ei saa tukea eikä oikeutta. Joyce Carol Oates kuvaa oivaltavasti pikkukaupungin yhteisöä, jota julma joukkoraiskaus repii kahtia. Kertojakokeiluillaan hän tuo rikoksen lähelle lukijaa, liiankin lähelle.

Valitsin tämän teoksen analysoitavaksi, koska se on erinomainen näyte tarinan vaikuttavuudesta. Sitä voisi käyttää jopa testinä mielipidevaikuttamisesta. Oletko sitä mieltä, että oman käden oikeus on väärin? Hyvä. Lue sitten Joyce Carol Oatesin ”Kosto -rakkaustarina” ja vastaa kysymykseen uudelleen. Onko mielipiteesi muuttunut, vaihtanut aavistuksen suuntaa tai onko se vähemmän voimakas kuin ennen?

Miten Oates sen tekee? Taitava tarinankertoja on vahva vaikuttaja. Tiedostamattomilta vaikutuksilta voi välttyä ja pitää mielensä vapaana valitsemaan, jos oppii kriittisen lukutaidon perusasiat ja tarkastelee tarinaa tarinana.

Ensiksikin tarinankertoja vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa luomalla luottamuksellisen suhteen, jossa lukija alkaa tuntea hengenheimolaisuutta kertojaa kohtaan. Joyce Carol Oates käyttää harvinaista kertojaratkaisua, sinäkertojaa. Sinäkertoja puhuttelee empaattisesti raiskatun naisen tytärtä, joka joutui tapauksen silminnäkijäksi:
”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymääpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit siirtynyt elämään jälkeen.”
” Sinä elit sen kaiken. Vuosikaudet sinä elit sitä kaikkea. Pääsit pakoon vasta kun valmistuit Balticin lukiosta ja ikätovereiden, luokkakavereiden hämähäkinseittimäinen verkosto hajosi yhtä helposti kuin oikea hämähäkinverkko kun siitä pakenee. Kouluun mennessäsi tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat.”
Toiseksi tarinankertoja käyttää hyväkseen arkkityyppejä, joilla voi harhauttaa mielen alitajuisia rakenteita. ”Kosto -rakkaustarina” sisältää kapinallisen arkkityypin, joka heijastaa ikivanhaa ristiriitaa yksilön vapauden ja yhteisön sääntöjen välillä. Lukija tunnistaa arkkityypin ja samastuu henkilöön, joka uskoo enemmän omaan totuuteensa kuin yhteisön mielipiteeseen. Konstaapeli Dromoorin hahmo myy lukijalle Dromoorin arvot ja hyväksyttää hänen tekonsa, jopa oman käden oikeuden.

Kolmanneksi Oates toimii tarinankertojana kuin taikuri. Hän hallitsee ja ohjaa havaintojamme, valitsee kertomansa kohtaukset ja hetket ja johdattelee meitä katsomaan vain sitä, mitä hän meille näyttää. Hän vaikuttaa lukijaansa ennen kaikkea tunteen kautta näyttämällä meille toisaalta kärsimyksen ja vääryyden, toisaalta syyllisten julmat ja itsekkäät ajatukset. Ihmismieli on herkkä epäoikeudenmukaisuudelle, tahdoimme tai emme.

Neljänneksi Oates antaa äänen myös pikkukaupungin juoruille ja tekee niistä kasvottoman vastustajan uhrinsa kärsimyksille. Hän tekee sen vetämällä kertojan välillä näkymättömiin ja listaamalla tarinaan vain median otsikointeja, jotka vähitellen vaihtavat puolta uhrin tukemisesta uhrin syyttelyyn. Hän tekee sen myös yhteisökertojalla, joka näyttää ihmisten asenteet ja mielipiteet:
”Sellaista menoa, olisihan se pitänyt arvata mitä siitä seuraa. Ja missä sen mies on? Eikö sillä naisella ole aviomiestä? Mitä helkkaria se tekee kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Rocky Point Parkin puistossa keskellä yötä! Vaarantaa alaikäisen turvallisuuden! Vaarantaa alaikäisen siveyden! Teena Maguire taisi kuulkaa ottaa pari kaljaa poikien kanssa. Poltella poikien kanssa pilveä. Mitä jos se vihjaili jostain, mistä sille voisi maksaa?”
Uhrin kärsimys, kasvoton vastustaja, kapinallisen sankarin arkkityyppi. Kuulostaa viihderomaanilta, mutta Nobel-ehdokkaanakin mainittu Oates käyttää vaikutusaineksiaan taitavammin ja rikkoo kertojaratkaisuillaan perinteisen romaanin rakenteita tyylikkäästi. Retorisia rakenteita pitää oikein syventyä tutkimaan samalla kun lukiessa voi ihailla taitavia henkilökuvia ja teoksen mielenkiintoista tekstipintaa.

On hyvä muistaa, että media ja poliitikot käyttävät samoja tarinankerronnan keinoja seksuaalirikoksista puhuessaan ja yrittäessään vaikuttaa meihin. Aina kannattaa kysyä itseltään, miksi tekstiin on valittu tietty näkökulma ja tietyt havainnot sekä kenelle palstatilaa ja puheenvuoroja on jaettu ja miksi.






Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...