Siirry pääsisältöön

Joyce Carol Oates: Kosto – rakkaustarina

”Kosto – rakkaustarina” (suom. Kaijamari Sivill) on kertomus rikoksesta, jonka uhri ei saa tukea eikä oikeutta. Joyce Carol Oates kuvaa oivaltavasti pikkukaupungin yhteisöä, jota julma joukkoraiskaus repii kahtia. Kertojakokeiluillaan hän tuo rikoksen lähelle lukijaa, liiankin lähelle.

Valitsin tämän teoksen analysoitavaksi, koska se on erinomainen näyte tarinan vaikuttavuudesta. Sitä voisi käyttää jopa testinä mielipidevaikuttamisesta. Oletko sitä mieltä, että oman käden oikeus on väärin? Hyvä. Lue sitten Joyce Carol Oatesin ”Kosto -rakkaustarina” ja vastaa kysymykseen uudelleen. Onko mielipiteesi muuttunut, vaihtanut aavistuksen suuntaa tai onko se vähemmän voimakas kuin ennen?

Miten Oates sen tekee? Taitava tarinankertoja on vahva vaikuttaja. Tiedostamattomilta vaikutuksilta voi välttyä ja pitää mielensä vapaana valitsemaan, jos oppii kriittisen lukutaidon perusasiat ja tarkastelee tarinaa tarinana.

Ensiksikin tarinankertoja vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa luomalla luottamuksellisen suhteen, jossa lukija alkaa tuntea hengenheimolaisuutta kertojaa kohtaan. Joyce Carol Oates käyttää harvinaista kertojaratkaisua, sinäkertojaa. Sinäkertoja puhuttelee empaattisesti raiskatun naisen tytärtä, joka joutui tapauksen silminnäkijäksi:
”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymääpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit siirtynyt elämään jälkeen.”
” Sinä elit sen kaiken. Vuosikaudet sinä elit sitä kaikkea. Pääsit pakoon vasta kun valmistuit Balticin lukiosta ja ikätovereiden, luokkakavereiden hämähäkinseittimäinen verkosto hajosi yhtä helposti kuin oikea hämähäkinverkko kun siitä pakenee. Kouluun mennessäsi tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat.”
Toiseksi tarinankertoja käyttää hyväkseen arkkityyppejä, joilla voi harhauttaa mielen alitajuisia rakenteita. ”Kosto -rakkaustarina” sisältää kapinallisen arkkityypin, joka heijastaa ikivanhaa ristiriitaa yksilön vapauden ja yhteisön sääntöjen välillä. Lukija tunnistaa arkkityypin ja samastuu henkilöön, joka uskoo enemmän omaan totuuteensa kuin yhteisön mielipiteeseen. Konstaapeli Dromoorin hahmo myy lukijalle Dromoorin arvot ja hyväksyttää hänen tekonsa, jopa oman käden oikeuden.

Kolmanneksi Oates toimii tarinankertojana kuin taikuri. Hän hallitsee ja ohjaa havaintojamme, valitsee kertomansa kohtaukset ja hetket ja johdattelee meitä katsomaan vain sitä, mitä hän meille näyttää. Hän vaikuttaa lukijaansa ennen kaikkea tunteen kautta näyttämällä meille toisaalta kärsimyksen ja vääryyden, toisaalta syyllisten julmat ja itsekkäät ajatukset. Ihmismieli on herkkä epäoikeudenmukaisuudelle, tahdoimme tai emme.

Neljänneksi Oates antaa äänen myös pikkukaupungin juoruille ja tekee niistä kasvottoman vastustajan uhrinsa kärsimyksille. Hän tekee sen vetämällä kertojan välillä näkymättömiin ja listaamalla tarinaan vain median otsikointeja, jotka vähitellen vaihtavat puolta uhrin tukemisesta uhrin syyttelyyn. Hän tekee sen myös yhteisökertojalla, joka näyttää ihmisten asenteet ja mielipiteet:
”Sellaista menoa, olisihan se pitänyt arvata mitä siitä seuraa. Ja missä sen mies on? Eikö sillä naisella ole aviomiestä? Mitä helkkaria se tekee kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Rocky Point Parkin puistossa keskellä yötä! Vaarantaa alaikäisen turvallisuuden! Vaarantaa alaikäisen siveyden! Teena Maguire taisi kuulkaa ottaa pari kaljaa poikien kanssa. Poltella poikien kanssa pilveä. Mitä jos se vihjaili jostain, mistä sille voisi maksaa?”
Uhrin kärsimys, kasvoton vastustaja, kapinallisen sankarin arkkityyppi. Kuulostaa viihderomaanilta, mutta Nobel-ehdokkaanakin mainittu Oates käyttää vaikutusaineksiaan taitavammin ja rikkoo kertojaratkaisuillaan perinteisen romaanin rakenteita tyylikkäästi. Retorisia rakenteita pitää oikein syventyä tutkimaan samalla kun lukiessa voi ihailla taitavia henkilökuvia ja teoksen mielenkiintoista tekstipintaa.

On hyvä muistaa, että media ja poliitikot käyttävät samoja tarinankerronnan keinoja seksuaalirikoksista puhuessaan ja yrittäessään vaikuttaa meihin. Aina kannattaa kysyä itseltään, miksi tekstiin on valittu tietty näkökulma ja tietyt havainnot sekä kenelle palstatilaa ja puheenvuoroja on jaettu ja miksi.






Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi Lempi on lappilainen kauppiaantytär. Hän on romaanin päähenkilö, mutta hänen tarinaansa kertovat toiset. Lukija saa kuulla Lempistä rakastavan aviomiehen, vihamiehen ja siskon näkökulmasta. Kerrontaratkaisu toimii erittäin hyvin ja tuo ristivalotusta tapahtumiin sekä jännitettä teokseen. Tarina alkaa 1944, kun Viljami palaa sodasta kotiin lappilaiselle syrjäkylälle Pursuojalle. Tila on säästynyt hävitykseltä, vaikka monien naapurien tilojen on käynyt saksalaisten käsissä huonommin. Koti ei silti ole sama, jonka Viljami jätti, kun kutsunnat osuivat kohdalle. Rakas Lempi-vaimo on poissa. Lempin kerrotaan lähteneen saksalaisten matkaan. Viljamin suru on suuri ja itsesyytökset ankaria. Lempi oli ylioppilas, tottunut parempiin oloihin, ja Viljami oli aina pelännyt, ettei hän kauan jaksaisi köyhän pientilan emäntänä. Viljami pelkää kotiin paluuta, lapsen ja surun kohtaamista sekä isänä olemista. Kaunis, kuulas kieli ei ihan istu kouluja käymättömän pie...

Kaikki se, mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se, mitä en muista Jonas Hassen Khemiri on paljon palkittu ruotsalainen nykykirjailija. Kaikki se mitä en muista on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo nuorena auto-onnettomuudessa kuolleesta Samuelista. Mosaiikkiromaaniksikin teosta on kutsuttu, mutta ei se ole staattinen kuten mosaiikki, se on pikemminkin tila-aika –taidetta, monessa vierekkäisessä ruudussa yhtä aikaa tapahtuva teos. Jos katsot läheltä, näet vain rakeisen, pikselöidyn värisotkun. Jos katsot kauempaa, kuva elää, liikkuu ja muuttuu. Tähänkin kirjaan oli taas helmetin pitkät jonot, mutta odotus kannatti. Teos on moniääninen romaani parhaimmillaan. Päähenkilö on Samuel, mutta  häntä katsotaan vain ystävien ja tuttavien silmin ja hänestä kerrotaan vain heidän suullaan. Yksi monista minäkertojista on taustahahmoksi jäävä kirjailija, joka on ottanut tehtäväkseen etsiä totuutta Samuelista. Muut minäkertojat ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet Samuelin. Teos rakentuu Samuelin ystävien haa...

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabatan Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies) on kaunis ja vähän hämmentäväkin teos. Kawabata kuvaa omaa kulttuuriaan niin hienovireisesti, että länsimaisen lukijan on vaikeaa täysin ymmärtää sen teemoja. Päähenkilöt ovat tokiolainen Shimamura, lumisen vuoristoseudun kylpylään aika ajoin matkustava mies sekä Komako, vuoristoseudulla syntynyt tyttö, yksi kylpylän geishoista. Kolmannen persoonan kertoja näkee Shimamuran ajatuksiin, mutta Komakosta kerrotaan vain vuorosanat ja häntä katsotaan ulkoapäin. Komako on elämänläheinen ja intohimoinen, hänessä ilmenevät luonnonläheisyys ja perinteinen japanilainen estetiikka. Tokiolainen Shimamura puolestaan on syventynyt länsimaiseen kulttuuriin, varsinkin esittävään estetiikkaan kuten teatteriin ja tanssiin. Hän etsii kylpylästä elämyksiä ja ihailua kaupunkielämään ja perheeseensä kyllästyttyään. Henkilöt ja heidän vuorovaikutuksensa siis edustavat myös perinteisen japanilaisen kulttuurin ja länsimaisen kulttuurin kohtaamista ja kultt...