Siirry pääsisältöön

Joyce Carol Oates: Kosto – rakkaustarina

”Kosto – rakkaustarina” (suom. Kaijamari Sivill) on kertomus rikoksesta, jonka uhri ei saa tukea eikä oikeutta. Joyce Carol Oates kuvaa oivaltavasti pikkukaupungin yhteisöä, jota julma joukkoraiskaus repii kahtia. Kertojakokeiluillaan hän tuo rikoksen lähelle lukijaa, liiankin lähelle.

Valitsin tämän teoksen analysoitavaksi, koska se on erinomainen näyte tarinan vaikuttavuudesta. Sitä voisi käyttää jopa testinä mielipidevaikuttamisesta. Oletko sitä mieltä, että oman käden oikeus on väärin? Hyvä. Lue sitten Joyce Carol Oatesin ”Kosto -rakkaustarina” ja vastaa kysymykseen uudelleen. Onko mielipiteesi muuttunut, vaihtanut aavistuksen suuntaa tai onko se vähemmän voimakas kuin ennen?

Miten Oates sen tekee? Taitava tarinankertoja on vahva vaikuttaja. Tiedostamattomilta vaikutuksilta voi välttyä ja pitää mielensä vapaana valitsemaan, jos oppii kriittisen lukutaidon perusasiat ja tarkastelee tarinaa tarinana.

Ensiksikin tarinankertoja vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa luomalla luottamuksellisen suhteen, jossa lukija alkaa tuntea hengenheimolaisuutta kertojaa kohtaan. Joyce Carol Oates käyttää harvinaista kertojaratkaisua, sinäkertojaa. Sinäkertoja puhuttelee empaattisesti raiskatun naisen tytärtä, joka joutui tapauksen silminnäkijäksi:
”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymääpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit siirtynyt elämään jälkeen.”
” Sinä elit sen kaiken. Vuosikaudet sinä elit sitä kaikkea. Pääsit pakoon vasta kun valmistuit Balticin lukiosta ja ikätovereiden, luokkakavereiden hämähäkinseittimäinen verkosto hajosi yhtä helposti kuin oikea hämähäkinverkko kun siitä pakenee. Kouluun mennessäsi tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat.”
Toiseksi tarinankertoja käyttää hyväkseen arkkityyppejä, joilla voi harhauttaa mielen alitajuisia rakenteita. ”Kosto -rakkaustarina” sisältää kapinallisen arkkityypin, joka heijastaa ikivanhaa ristiriitaa yksilön vapauden ja yhteisön sääntöjen välillä. Lukija tunnistaa arkkityypin ja samastuu henkilöön, joka uskoo enemmän omaan totuuteensa kuin yhteisön mielipiteeseen. Konstaapeli Dromoorin hahmo myy lukijalle Dromoorin arvot ja hyväksyttää hänen tekonsa, jopa oman käden oikeuden.

Kolmanneksi Oates toimii tarinankertojana kuin taikuri. Hän hallitsee ja ohjaa havaintojamme, valitsee kertomansa kohtaukset ja hetket ja johdattelee meitä katsomaan vain sitä, mitä hän meille näyttää. Hän vaikuttaa lukijaansa ennen kaikkea tunteen kautta näyttämällä meille toisaalta kärsimyksen ja vääryyden, toisaalta syyllisten julmat ja itsekkäät ajatukset. Ihmismieli on herkkä epäoikeudenmukaisuudelle, tahdoimme tai emme.

Neljänneksi Oates antaa äänen myös pikkukaupungin juoruille ja tekee niistä kasvottoman vastustajan uhrinsa kärsimyksille. Hän tekee sen vetämällä kertojan välillä näkymättömiin ja listaamalla tarinaan vain median otsikointeja, jotka vähitellen vaihtavat puolta uhrin tukemisesta uhrin syyttelyyn. Hän tekee sen myös yhteisökertojalla, joka näyttää ihmisten asenteet ja mielipiteet:
”Sellaista menoa, olisihan se pitänyt arvata mitä siitä seuraa. Ja missä sen mies on? Eikö sillä naisella ole aviomiestä? Mitä helkkaria se tekee kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Rocky Point Parkin puistossa keskellä yötä! Vaarantaa alaikäisen turvallisuuden! Vaarantaa alaikäisen siveyden! Teena Maguire taisi kuulkaa ottaa pari kaljaa poikien kanssa. Poltella poikien kanssa pilveä. Mitä jos se vihjaili jostain, mistä sille voisi maksaa?”
Uhrin kärsimys, kasvoton vastustaja, kapinallisen sankarin arkkityyppi. Kuulostaa viihderomaanilta, mutta Nobel-ehdokkaanakin mainittu Oates käyttää vaikutusaineksiaan taitavammin ja rikkoo kertojaratkaisuillaan perinteisen romaanin rakenteita tyylikkäästi. Retorisia rakenteita pitää oikein syventyä tutkimaan samalla kun lukiessa voi ihailla taitavia henkilökuvia ja teoksen mielenkiintoista tekstipintaa.

On hyvä muistaa, että media ja poliitikot käyttävät samoja tarinankerronnan keinoja seksuaalirikoksista puhuessaan ja yrittäessään vaikuttaa meihin. Aina kannattaa kysyä itseltään, miksi tekstiin on valittu tietty näkökulma ja tietyt havainnot sekä kenelle palstatilaa ja puheenvuoroja on jaettu ja miksi.






Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu