Michelle Obaman muistelmateos ”Minun tarinani” (suom. Ilkka Rekiaro) on pitänyt pitkään ykkössijaa syksyn 2018 myydyimpien tietokirjojen joukossa. Ei mikään ihme, koska kyse on pohjimmiltaan arkkityyppisestä tuhkimotarinasta, joka puhuttelee monia. Kirja on lisäksi hyvin kirjoitettu.
Itse asiassa esipuhe oli niin hyvin kirjoitettu, että käänsin esiin Kiitokset -luvun kirjan lopusta vain nähdäkseni, onko apuna ollut joku haamukirjoittaja. Melkein purskahdin nauruun, kun apuna onkin ollut kymmenien avustajien tiimi. Kaikki jenkeissä on suurempaa ja mahtipontisempaa kuin meillä.
Teos ei onneksi ole mahtipontinen. Parhaimmillaan se on kuin minäkertojalla kirjoitettu romaani, jossa rehellinen ja pohdiskeleva kertoja poimii tarinaan muistoja ja hetkiä, joissa maailma äkkiä näyttäytyy toisin ja saa hänet ajattelemaan uudella tavalla. Kuten hyvässä proosassa, näissä hetkissä on enemmän hetkeä kuin kertomatta jätetyissä. Niissä maailma ja ihminen ovat symbolisella tasolla yhtä ja heijastavat toistensa muutosta ja kasvua.
Michelle Robinson on musta tyttö, kotoisin köyhästä kaupunginosasta. Näkymätön, helppo ohittaa tai vähätellä. Hän kasvaa Chicagon Southsidessa, taantuvassa kaupunginosassa. Keskiluokkaiset vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluttautumaan, ja Michelle kasvaa vahvaksi ja ehjäksi, opiskelee Harvardissa juristiksi ja alkaa tavoitella samaa amerikkalaista unelmaa hyvin palkatusta työstä, perheestä ja omistusasunnosta kuin ystävätkin.
Sitten hän tapaa kesäharjoittelijaksi samaan lakiasiaintoimistoon tulleen miehen, jolla on afrikkalainen nimi ja jolla on visio. Rakkaus muuttaa kaiken, ja Michelle huomaa kääntyneensä väärälle tielle. Hän alkaa tehdä elämässään tilaa sille visiolle sekä käydä mielessään ja miesystävänsä kanssa dialogia siitä, keitä he ovat, mikä on heille tärkeää ja mitä hyvää he voisivat saada aikaan.
Kertoja kertoo perheenäidin tasapainoilusta lapsiperheen arjessa. Hän kertoo yksinäisistä raskaista vuosista senaattori- ja presidentinvaalikampanjoiden aikaan, kun hänen pitikin jakaa miehensä äänestäjien kanssa ja suostua julkisuuden riepoteltavaksi. Hän kertoo tappioista ja menestyksestä, perheonnesta ja kasvusta vastuuseen amerikkalaisten lasten hyvinvoinnista. Hän käyttää melkein viisisataa sivua kertoakseen tarinan vahvasta naisesta maassa, jossa opiskelemalla voi päästä pitkälle, kun jaksaa sietää epävarmuutta, taistella ennakkoluuloja vastaan ja olla valmis antamaan itsensä muiden hyväksi ja valmis itse muuttamaan sekä ajatuksiaan että tapojaan yhteisten tavoitteiden niin vaatiessa.
”Ihminen voi elää maailmassa, joka on sellainen kuin on, mutta silti rakentaa maailmaa sellaiseksi kuin sen kuuluisi olla.” – Barack Obama
Lyhyemminkin olisi voinut kertoa, valita vielä tarkemmin merkitykselliset hetket, joilla tarinaa kuljetetaan eteenpäin ja sen sanomaa vähä vähältä rakennetaan. Montakin lukijaa kosiskelevaa anekdoottia olisi voinut jättää kertomatta ja lopputulos olisi vain parantunut siitä. Alkuteoksen nimi Becoming ja lukujen nimet Me - Us - More välittävät ydinviestiä paremmin kuin suomennos ja varsinkin kirjan nimi. Tarinahan ei ole vain kertojan oma tarina. Se on myös kertomus eräästä aikakaudesta, jolloin maailma muuttui.