Siirry pääsisältöön

Syytös

Bandi: Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Tämän kirjan luettuani jäin miettimään, millainen lukutapani olisi ollut, jos luettavana olisi ollut pelkkä teksti. Vain teksti, ei kantta, ei kirjan eikä kirjailijan esittelyjä; jos en tietäisi, kuka, koska ja missä on tekstin kirjoittanut.

Dystopiako?

Olisin saattanut lukea sen dystopiana. Ajatellut sen olevan fantasiaa tai scifiä, jossa tapahtumapaikkana vaihtoehtoinen synkkä maailma, vähän Nälkäpelin kaltainen diktatuuri, jossa

  • pakkovalta, nälkä ja pelko ovat arkipäivää
  • propagandakoneisto on tehokas ja hierarkia julma
  • suvut ja perheet on luokiteltu sen mukaan, miten uskollisia ne ovat puolueelle ja vastavallankumouksellisuudesta kärsii koko suku ja useampi sukupolvi
  • armoa ei anneta, byrokratian vaatimukset ovat aina inhimillisten perustarpeiden edellä, koska kaikki pelkäävät toimia muuten kuin sääntöjen ja johtajien määräysten mukaan
  • kehenkään ja mihinkään ei voi luottaa, ja asenne- ja mielipidevalvonta on joka asuinkorttelissa ja työpaikalla
  • selviytymiskeinoja ovat teeskentely ja alistuminen
  • tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat, vaan se, miltä ne näyttävät.

Olisin arvostanut kirjailijan tekstitaitoja vaikka en olisi tiennyt hänestä mitään. Vähän olisin miettinyt, että jokin vanhanaikaisuus tekstistä paistaa läpi. Ei ihan tätä päivää, pikemminkin agraariyhteiskunnan arvojen ja ihanteiden jäänteitä.

Kuitenkin olisin tempautunut tarinoihin mukaan ja pannut merkille, että kirjailija käyttää novelleissa kehyskertomuksia ja sisäkertomuksia, vaihtaa taitavasti näkökulmia, ottaa käyttöön minäkertojan tai kirjemuodon silloin kun se palvelee teemaa tai juonta. Tai hän kuvaa ihmisten ajatuksia symboleilla ja luontokuvilla, tarkoilla havainnoilla, joista osa avautuu heti, osa mietityttää pitempään. Leivosten vapaaehtoinen paluu häkkiinsä on metaforana lähes klisee. Mutta mitä tarkoittaakaan se, että maahan istuutuvien ihmisten väliin jää huurteinen krysanteemi?

Olisin arvostanut myös psykologista henkilökuvausta ja huomannut, että kirjan maailma muistuttaa jotakin todellisen maailman itäaasialaista kulttuuria, jossa asioita ei sanota suoraan ja puhuta halki, vaan dialogia käydään epäsuorasti ja esittämällä, jotta vältytään keskustelijoiden kasvojen menetykseltä. Olisin löytänyt esittämisen ja näyttämölle asettumisen teeman monesta kertomuksesta ja ymmärtänyt sen kuvaavan syvästi teoksen synkän maailman kulttuuria.

Vähän olisin miettinyt, onko kyse alkutekstistä vai käännöstekstistä, mutta päätynyt siihen, että kyse on käännöksestä ja että kääntäjä on joissakin kohden saattanut tehdä tekstiin muitakin selittäviä lisäyksiä kuin alaviitteet.

Olisin ollut vilpittömän innostunut kirjailijan taidosta käsitellä valtaa. Hän tarkastelee yhteiskunnan valtarakenteita mikrososiologisella otteella, näyttämällä konkreettisesti, miten lait, normit ja arvot uusiutuvat ja vaikuttavat jokapäiväisessä kanssakäymisessä ihmisten välillä perheissä, kylissä, työyhteisöissä. Esimerkiksi kertomuksessa Niin lähellä mutta kaukana kirjailija saattaa henkilönsä mahdottomaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta estää häntä toteuttamasta kulttuurinsa pakottavaa ja ehdotonta vaatimusta siitä, että perheen ainoan pojan on huolehdittava vanhemmistaan. Henkilö tekee kaikkensa, onnistumatta.

Olisin nyökytellyt tyytyväisenä monessakin kertomuksessa käsitellylle sananvapauden teemalle. Se on minulle tärkeä asia ja ihan keskeinen kysymys, kun vallankäytöstä on puhe. Heti kun sananvapautta aletaan rajoittaa, on otettu ensimmäinen askel kohti muuta kuin läpinäkyvää vallankäyttöä ja valtaa sopimuksena.

Ei, vaan totta!

Mutta tämä kirja ei ole fantasiaa eikä scifiä, vaan totta. Kaikki siinä kerrottu on tapahtunut Pohjois-Koreassa, vaikka kirjailija onkin itseään ja ihmisiä suojellakseen sekoittanut ja muutellut kaikki ihmisten nimet ja paikannimet.

Kertomukset on vuosina 1989-1995 kirjoittanut kirjailija, joka yhä asuu maassa. Bandi (tulikärpänen) on salanimi, ja käsikirjoitus salakuljetettu pohjoisesta Etelä-Koreaan ja julkaistu siellä. Suomeksi teoksen on ranskasta kääntänyt Raisa Porrasmaa.

Tämä kirja todella kosketti enkä voinut olla ajattelematta, miten paljon yleensäkin lukukokemukseen vaikuttaa se, mitä ennalta tietää tai mitä taustaolettamuksia on aiheesta, kirjoittajasta, kirjoittajan kulttuurista tai kirjoittamisen ajankohdasta. Tiedänkö Pohjois-Koreasta yhtään mitään? Mitä tiedän kirjailijan lähtökohdista, Pohjois-Korean kirjallisuudesta tai siitä, mitä siellä opetetaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta? En mitään eikä tietoa saa mistään, koska se maa on lukossa ja eristäytynyt kaikesta.

Silti teksti vaikutti. Kuvattu epäoikeudenmukaisuus herätti sääliä ja raivoa. Olisi koskettanut dystopianakin, mutta todellisuuteen pohjautuvana se herätti halun saada tietää kirjailijasta lisää. Selviytyykö hän? Eihän häntä vain ole paljastettu? Vieläkö hän on hengissä ja koska saa lukea lisää?


Helmet-lukuhaaste, kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu