Siirry pääsisältöön

Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi, suom. Matti Kannosto

Orjattaresi on dystopia. Tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen Pohjois-Amerikkaan, Gileadin valtioon. Gilead on syntynyt fundamentalistikristittyjen vallankaappauksesta. Se on miesten hallitsema teokratia, diktatuuri, totalitaarinen valtio. Kirja käsittelee uskontoa, mutta vielä enemmän se käsittelee sitä, miten uskontoa käytetään vallan välineenä. Gileadissa:
  • salaisella poliisilla on laajat valtuudet puuttua epäiltyjen toisinajattelijoiden henkilöön tai omaisuuteen
  • sananvapautta rajoitetaan rajusti: joukkoviestimet ovat vallanpitäjien hallussa ja niissä esitetään valikoituja totuuksia ja propagandaa. Kaikki kirjallisuus on kielletty. Varsinkaan naiset eivät saa lukea. Tekstiä ei käytetä edes kauppojen nimikylteissä, kuvia vain.
  • tapahtuu joukkoteloituksia (pelastajaisia)
  • ihmisten kuuluminen ryhmiin, luokkiin, kasteihin merkitään ulkoisilla tunnusmerkeillä (vaatteilla)
  • lapset otetaan vallanpitäjien haltuun ja annetaan valikoitujen ihmisten kasvatettaviksi
  • omistusoikeutta rajoitetaan rajusti. Naiset eivät saa omistaa mitään ja valtion syntyessä heidän pankkitilinsä tyhjennetään valtion kassaan.
  • yksilönvapautta ei ole - esimerkiksi naiset eivät saa itse päättää edes ruumiistaan ja raskauksistaan.

Onko yllä olevassa listassa jotain tuttua? Margaret Atwood onkin sanonut, ettei halunnut sisällyttää kirjaan mitään, mitä ei olisi jo olemassa 1980-luvulla tai tapahtunut maailmassa ennen sitä.

Gileadissa ylin ohjenuora on pyhä kirja - Lähi-idässä patriarkaalisessa kulttuurissa syntynyt teos. Ei koraani, vaan raamattu. Hedelmällisiä naisia on tapahtuma-aikaan yhä vähemmän ympäristökatastrofien, saasteiden ja kulkutautien vuoksi, ja lapsen syntymä on arvokas ja harvinainen tapaus. Arvokas ja harvinainen on yläluokan yksinoikeus, ja siksi hedelmälliset naiset on varattu ja koulittu yläluokkalaisten miesten eli komentajien lasten synnyttäjiksi.

Ylinnä Gileadin hierarkiassa ovat komentajat ja heidän vaimonsa. Vaimoja ei valita hedelmällisyysperustein, ja siksi tavallinen tapa komentajien lisääntymiselle on orjattaren hankkiminen vanhan testamentin malliin. Vaimon orjattaren lapsi kuuluu vaimolle, ei orjattarelle. Orjattaren omistaminen on korkean statuksen merkki, mutta jyrkän uskonnollisessa yhteiskunnassa orjattaret ovat yksinomaan hyödyllisiä biologisia käyttöesineitä, eivät suinkaan haareminaisia. Heidän asemansa yhteiskunnassa on tiukasti säädelty ja he ovat koskemattomia, komentajien omaisuutta. Heiltä on riistetty oma nimi ja heitä kutsutaan vain komentajan nimellä. ”Of Fred”, ”Of Warren”.

Naisten kastijako noudattelee kotitalouden tehtäviä ja kastit erottaa jo pukeutumisesta. Orjattaria kouluttavat Tädit käyttävät ruskeaa, kotitaloustehtävistä huolehtivat Martat pukeutuvat vihreään, vaimot siniseen, työläisnaiset sinivihreäraidallisiin pukuihin ja orjattaret punaisiin pukuihin.

Teoksen päähenkilö on Offred, suomennoksessa frediläinen, oikealta nimeltään June. Hän muistaa elämän ennen Gileadin alkua. Menneessä maailmassa hänellä oli aviomies ja tytär. Gileadin syntyvaiheessa lapset otettiin äideiltään ja annettiin adoptoitavaksi. Äidit sijoitettiin valtion laitoksiin kuuliaisuutta oppimaan ja odottamaan sijoitusta komentajien perheisiin. He eivät saaneet koskaan tietää, minne lapset vietiin. Orjattarilla on kuitenkin keinonsa viestiä salassa toisilleen ja kuljettaa viestejä suusta suuhun kunnes löytyy joku, joka on kuullut jostakusta, joka tietää jotakin lapsesta. Mutta keneenkään ei voi luottaa.

Orjattaresi ilmestyi ensimmäisen kerran 1985. Kirjasta on otettu lukuisia painoksia ja siitä on tehty elokuva 1990. Tekeillä on myös TV-sarja. Trumpin valtaannousun seurauksena kirjan on sanottu olevan ajankohtaisempi kuin koskaan.


Helmet-lukuhaaste, kohta 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5...

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn...