Alma! on voittoisa romaani. Se voitti Helsingin sanomien esikoispalkinnon ja WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun. Mutta onko se lainkaan romaani vai sittenkin performanssi? Taidetta se ainakin on. Taiteen tekemistä kommentoivaa taidetta, joka muuttaa lukijan katsojaksi ja kokijaksi yhdessä kommentoijan kanssa.
Kun valokuvataiteen yliopistonlehtori kirjoittaa, lopputuloksesta tulee visuaalinen. Weseliuksen yhdenpäivän romaanissa ei ole tarinaa eikä järjestystä, koska maailmassakaan ei ole. Teos koostuu tekstikuvista, valosta ja varjosta, ajasta ja tilasta.
Voidaan toki sanoa, että teos käsittelee naista yhteiskunnassa ja taiteessa, naisen ruumiin käyttöä, naisen objektivoimista tai uhriuttamista, naisen esittämistä taiteessa, naisena olemista nykyajan Suomessa tai viime vuosisadan Euroopassa. Siinä on läsnä neljä naista, kullakin erilainen rooli. Heidän kohtaloitaan tai yhden päivän kulkua seuratessaan lukija voi joko katsoa heitä ”yhtenä meistä”, naisena naisten joukossa tai ihmisenä ihmisten joukossa ja samalla joko päätyä rooliin, jota kirjoittaja hänelle tarjoaa tai kieltäytyä siitä ja antaa tekstin soljua, kiinnittää huomionsa valoihin ja varjoihin, mukaan valittuihin esineisiin ja miljöisiin ja pohtia, mitä viitteitä ne antavat performanssin tekijän ajatuksista ja maailmankuvasta.
Voidaan toki sanoa, että romaani kertoo neljästä naisesta ja heidän kauttaan naisen asemasta. Mutta eihän se kerro, vaan se vyöryttää, kommentoi, vetäytyy, nauraa, ivaa, maalailee, tarkkailee. Aima! on Alma Mahler, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo, jota suorasanainen sinäkertoja sättii ja kehottaa säveltämään itse eikä vajoamaan lehmämäisyyteen ja passiivisuuteen. Loppupuolella Almaa varjostanut sinäkertoja paljastuu juristinaiseksi, muuttuu minäkertojaksi. Aiemmin hänestä on kerrottu kolmannen persoona kertojalla. Hän on pelastaja, lastenvalvoja, joka pelastaa naisia itsenäisyyteen.
Kolmas näkökulmahenkilö on juristin asiakas, kahden tytön yksinhuoltaja ja taiteilija Aino. Neljäs on nimetön tyttö, jota Aino lähtee seuraamaan ja jonka hän pyytää mallikseen. Aino piirtää ja maalaa tytön kuvaa, hermostuu ja turhautuu, ei ole tyytyväinen työhönsä, tekee kuvaa ja tiedostaa tekevänsä kuvaa. Taiteilija on toimija ja vallankäyttäjä, hän voi tehdä mallista esineen.
Välillä katsotaan mallitytön silmin. Esineet työttömän veljen sotkuisessa kodissa eivät ole vain esineitä. Tavallisen tuolin historia on samalla perheen historia. Yhdenpäivänromaanissa ei ole järjestystä, mutta ei liioin mitään sattumalta mukaan eksynyttä. Kaikella on merkitys, myös kuvakulman vaihdoksilla.
Alma!n voi lukea viisaana diskurssina naisen esittämisestä taiteessa. Tai sitten voi vain nauttia ihanasta tekstistä täynnä herkullisia lauseita ja sanoja kreemipyöryläisestä strutsinsulkahattuiseen ongelmaan. Pidin Alma!sta kauheasti. Harvoin löytää kirjan, johon ei useammallakaan lukemisella kyllästy.
Esikoisissa vain on se paha vika, että kun haluaisi saman tien kahlata läpi kirjailijan muun tuotannon, niin sitäpä ei vielä ole. Mitään ei ole. No, väitöskirja sentään löytyy:
Suunniteltu kuva : henkilövalokuvien rakentaminen aikakauslehdessä
Designed image : the construction of editorial portraits in consumer magazines