Siirry pääsisältöön

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia; suom. Kira Poutanen

Joël Dicker on sveitsiläinen kirjailija, jonka edellinen romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli suuri menestys. Baltimoren sukuhaaran tragedian päähenkilö on sama, kirjailija Marcus Goldman. Juonen käänteet sijoittuvat Goldmanin elämässä ennen ja jälkeen Harry Quebertin tapauksen.

Kuten Harry Quebertin tapauksessa, on myös Baltimoren sukuhaaran tragediassa metafiktiivinen taso. Kirjailija Joël Dicker kirjoittaa kirjaa kirjailija Marcus Goldmanista, joka kirjoittaa kirjaa setänsä perheestä. Perhettä on kohdannut tragedia.

Päähenkilö Marcus vietti lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon aikaa suuresti ihailemansa Saul-sedän perheessä Baltimoressa. Goldmanin jengiin kuuluivat serkku Hillel, Hillelin adoptioveli Woody sekä Marcus, jonka köyhempi ja tavallisempi perhe asui Montclairessa. Perheiden juutalaisuus ei kirjan juonessa näy, mutta vanhan testamentin myyteistä veljeskateus on läsnä. Baltimoren Saul Goldman on rikas lakimies, Marcuksen isä Nathan on epäonnistunut perheyrityksen johtamisessa ja menettänyt paljon omaisuutta varovaisuudellaan.
Goldmanin jengi - Hillel, Marcus ja Woody - on erottamaton ja viettää kaikki lomansa yhdessä, kunnes Baltimoren naapurustoon muuttaa Nevillen perhe, ja Alexandrasta tulee kaikkien yhteinen ihastus ja kilpailun kohde.

Kaiken kaikkiaan kertomus on hyvin juonivetoinen, ja yllättäviä käänteitä riittää. Toisinaan lukija miettii, eikö saman tarinan olisi voinut kertoa lyhyemminkin ja vähemmillä vihjailuilla tulevaan tragediaan. Joskus juonen käänteet tuntuvat epäuskottavilta sen valossa, mitä henkilöistä on kerrottu. Henkilöitä olisi voinut syventää sen verran, että heidän toimintansa vaikuttaisi jatkumolta siihen, mitä he ovat kertomuksessa aiemmin tehneet, ajatelleet ja tunteneet.

#Konffi

Kira Poutasen suomennos on hyvä, mutta alkutekstillehän suomentaja ei mitään voi. Muutamillakin sivuilla lukija kyllä pudistelee päätään ja kysyy itseltään, puhuisiko 9-vuotias poika, lastenkodin kasvatti todella kuten romaanin sivulla 70:

- Woody, onko kaikki hyvin? Saul-setä kysyi astuessaan huoneeseen.
- Iltaa, herra Goldman, Woody vastasi. - Olen pahoillani, että teitä häirittiin minun takiani. Kaikki on hyvin, poliisit ovat oikein ystävällisiä.

Metafiktiivisella tasolla henkilöhahmojen kielenkäyttö menee Marcus Goldmanin piikkiin, mutta lukija kysyy mielessään, miksi päähenkilökirjailija esitellään menestyskirjailijana? Baltimoren sukuhaaran tragedia on viihdyttävä lukuromaani, mutta Woody ei ole mikään Huckleberry Finn. Vaikeaa, ellei mahdotonta Sveitsissä asuvan ja ranskaksi kirjoittavan kirjailijan olisikin antaa henkilöidensä puhua ja fiktiivisen kirjailijansa kirjoittaa USA:n itärannikon alatyylistä kieltä - ranskaksi?

Helmet-lukuhaaste 2017: 26. Sukutarina 







 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...