Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa - Suom. Raisa Porrasmaa.
Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa on ilmestynyt Japanissa jo vuonna 1985. Se luokitellaan usein dystopiaksi, mutta mikään perinteinen dystopia se ei ole. Sitä voisi hyvin nimittää vaikka psykologiseksi surrealismiksi. Tapahtumat sijoittuvat toisaalta Tokioon, joka ei ole ihan Tokio tai on vähän enemmän kuin Tokio: ”kovaksikeitetty ihmemaa”. Joka toinen luku sijoittuu Maailmanloppuun. Se on salaperäinen muurien ympäröimä kaupunki, josta ei kukaan sinne saapunut enää pääse pois.
Henkilöillä ei ole nimiä. Heitä kutsutaan neidiksi, vanhukseksi, portinvartijaksi, tytöksi, kirjastonhoitajaksi, tohtoriksi. Nimitys syntyy tehtävästä tai suhteesta muihin. Niinhän ihmisen minuuskin rakentuu. Nimettömyys vain korostaa kirjan teemaa, ruumiin ja psyyken yhteyttä.
Minäkertoja on hänkin nimetön, suuryritys Systeemin palveluksessa oleva laskija, jonka ainutlaatuista kykyä kilpaileva yritys Tehdas jahtaa. Hänelle on tehty aivoleikkaus, josta hän ainoana on selvinnyt hengissä, ja hänellä on siksi kyky suorittaa monimutkaisia datansalausoperaatioita eli shufflingia tajuntansa tiedostamattomissa kerroksissa. Hän on yksinäinen antisankari noir-henkisessä tarinassa, jossa Tokion metroakin alempana on pelottavien sysiäisten pimeä maailma.
Joka toisen luvun Maailmanloppu on unenomainen vanhanaikainen maailma, jossa hennot kauriinkokoiset yksisarviset vaeltelevat kaupungin kaduilla päivät ja viettävät yönsä muurien ulkopuolella. Minäkertoja on Maailmanlopussa Untenlukija, jonka tehtävä on käydä päivittäin kirjastossa lukemassa vanhoja unia yksisarvisten kalloista. Kaikilta kaupunkiin saapuvilta leikataan varjot irti ja ne jäävät Portinvartijan huomaan. Vähitellen kaupunkiin saapuneet menettävät muistonsa ja sielunsa, jota riutuva Varjo symboloi.
Murakami rakentaa luku luvulta kahden maailman yhteyttä kiinnostavasti, mutta niin vinosti, että lukija loikkii eteenpäin M.C. Escherin mahdottomia portaita, jotka eivät johda minnekään tai johtavat aina takaisin. Murakami kuvaa minäkertojan tajunnan maailmoja aivoihin rakennettuina kyberneettisinä takaisinkytkentäsilmukoina. Ikään kuin tietoisuutta voisi leikata.
Dystopiana teosta voi pitää, koska Murakami tarkastelee päähenkilön kautta myös yhteiskuntaa, jossa suuryritykset hallitsevat eikä ihmishenki paljon paina, kun tavoitellaan voittoa ja etulyöntiasemaa.
Henkilöillä ei ole nimiä. Heitä kutsutaan neidiksi, vanhukseksi, portinvartijaksi, tytöksi, kirjastonhoitajaksi, tohtoriksi. Nimitys syntyy tehtävästä tai suhteesta muihin. Niinhän ihmisen minuuskin rakentuu. Nimettömyys vain korostaa kirjan teemaa, ruumiin ja psyyken yhteyttä.
Minäkertoja on hänkin nimetön, suuryritys Systeemin palveluksessa oleva laskija, jonka ainutlaatuista kykyä kilpaileva yritys Tehdas jahtaa. Hänelle on tehty aivoleikkaus, josta hän ainoana on selvinnyt hengissä, ja hänellä on siksi kyky suorittaa monimutkaisia datansalausoperaatioita eli shufflingia tajuntansa tiedostamattomissa kerroksissa. Hän on yksinäinen antisankari noir-henkisessä tarinassa, jossa Tokion metroakin alempana on pelottavien sysiäisten pimeä maailma.
Joka toisen luvun Maailmanloppu on unenomainen vanhanaikainen maailma, jossa hennot kauriinkokoiset yksisarviset vaeltelevat kaupungin kaduilla päivät ja viettävät yönsä muurien ulkopuolella. Minäkertoja on Maailmanlopussa Untenlukija, jonka tehtävä on käydä päivittäin kirjastossa lukemassa vanhoja unia yksisarvisten kalloista. Kaikilta kaupunkiin saapuvilta leikataan varjot irti ja ne jäävät Portinvartijan huomaan. Vähitellen kaupunkiin saapuneet menettävät muistonsa ja sielunsa, jota riutuva Varjo symboloi.
Murakami rakentaa luku luvulta kahden maailman yhteyttä kiinnostavasti, mutta niin vinosti, että lukija loikkii eteenpäin M.C. Escherin mahdottomia portaita, jotka eivät johda minnekään tai johtavat aina takaisin. Murakami kuvaa minäkertojan tajunnan maailmoja aivoihin rakennettuina kyberneettisinä takaisinkytkentäsilmukoina. Ikään kuin tietoisuutta voisi leikata.
Dystopiana teosta voi pitää, koska Murakami tarkastelee päähenkilön kautta myös yhteiskuntaa, jossa suuryritykset hallitsevat eikä ihmishenki paljon paina, kun tavoitellaan voittoa ja etulyöntiasemaa.