Siirry pääsisältöön

Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins). Suom. Kaisa Kattelus.


Hävityksen jumala on Atkinsonin edellisen teoksen Elämä elämältä sisarteos. Elämä elämältä kertoi Ursula Toddista, joka syntyi yhä uudelleen ja koki monta vaihtoehtoista henkilöhistoriaa. Hävityksen jumala tarttuu niistä joihinkin ja vie tapahtumia eri suuntaan.

Hävityksen jumalassa kerrotaan lisää Toddin perheestä, joka on lukijalle tuttu ja josta lukija ehkä haluaakin tietää enemmän, kiinnostuu jokaisesta tiedosta, joka kertoo lisää Elämä elämältä-kirjan ratkaisemattomista arvoituksista. Tekstin kokee aluksi ikään kuin taas uutena elämänä Ursula Toddin elämien sarjassa.

Päähenkilö on kuitenkin eri. Hävityksen jumala kertoo Ursulan lempiveljestä Teddystä, josta tuli pommikonelentäjä. Teddy ei kuolekaan pommituslennolla, vaan joutuu vankileirille ja selviytyy.  Eräässä Ursulan monista elämistä naapurin tytär Nancy Shawcross murhataan lapsena. Nyt Nancy elää, opiskelee matemaatikoksi, ratkoo sodan aikana vihollisen koodiviestejä, ja menee sodan jälkeen naimisiin Teddyn kanssa. Nancy ja Teddy saavat tyttären, Violan, josta kasvaa mitä kaamein äiti omille lapsilleen ja ikävä tytär Teddylle. Teddyn vaiheista kerrotaan vuodesta 1925 aina 2000-luvulle.

Teos on joskus hauska, joskus surullinen, mutta aina valtavan hyvin kirjoitettu. Atkinson piirtää henkilönsä tarkasti, tekee heistä läpensä inhimillisiä ja mieleen jääviä. Arjen kautta kirjan henkilöt piirtyvät syväterävinä. Sota oli Teddyn elämän parasta aikaa. Vastoin kaikkia odotuksiaan hän jää henkiin. Kylvettyään kuolemaa korkealta pommikoneesta hänen pitääkin elää arkea maan pinnalla. Teddystä tulee hilpeän lentäjäsankarin sijaan vanhoillinen ja vakava aviomies ja isä.

Teddy ja Nancy elävät maalaiselämää Pohjois-Englannissa. Molemmat työskentelevät ensin opettajina, sittemmin Teddystä tulee paikallislehden toimittaja. Lopulta Teddy nähdään vanhainkodissa ja vanhusten hoitokodissa Violan armoilla yhdeksänkymmentä vuotta ylittäneenä. Kumpi vaihtoehto olisikaan lopulta parempi: että Teddy menehtyy pommikoneen pudotessa ennen kuin täyttää kolmekymmentä vuotta vai että hän kituu vanhainkodissa? Parempi kenelle?

Viola-tyttären kamaluus menee monessa kohdin jo huumorin puolelle. Viola etsii itseään hippiyhteisöstä ja päätyy lopulta viihdekirjailijaksi. Menestyksensä hän saavuttaa teoksella, joka käsittelee isän ja tyttären suhdetta. Violan kerrotaan olevan itsekäs, kiittämätön sekä huono äiti. Mutta se ei vielä riitä. Lisäksi hän on sivistymätön, surkea kokki, pitää asuntonsa epäsiistinä ja kohtelee kirjoja huonosti.

Lukija alkaa inhota Violaa, joka on vihainen isälleen ja kohtelee häntä huonosti isän avuttomaan vanhuuteen asti. Miksi Teddy sietää sellaista tyttäreltään? Vasta myöhemmin lukija saa tietää salaisuuden Violan äidin kuolemasta. Ymmärrys syvenee, ja isän ja tyttären epäsuhtaisen vuorovaikutuksen syvemmät syyt paljastuvat.

Atkinson käsittelee taitavasti aikaa. Teddyn rauhallisen maalaiselämän lomaan hän punoo jatkuvasti muistoja sota-ajasta pommikoneen lentäjänä. Jokin tapaus mainitaan ensin kuin ohimennen. Myöhemmin siihen palataan ja sitä valotetaan syvemmin, kenties toisen henkilön näkökulmasta. Tarinan edetessä tapahtumat valottuvat ristiin ja muuttavat merkitystä. Jää lukijan vastuulle päättää mikä on totuus, jos sellaista on.

Atkinson tarkentaa kuvaa pala palalta. Hän vihjailee, vilauttelee, heittää sekaan tulevaan tai menneeseen viittaavia uteliaisuutta herättäviä tai pahaenteisiä lauseita. Kirja on kuin ihmisen muisti, jossa on nykyhetki ja kaikki mennyt yhtä aikaa olemassa.

Tai se on kuin kuva, jonka päälle on maalattu toinen kuva. Kun päällimmäistä kuoritaan ja rapsutellaan pois kohta kohdalta, kerros kerrokselta, alla oleva taideteos paljastuu hitaasti, ja aiemmin näkyviin tulleet yksityiskohdat muuttavat merkitystään kokonaisuuden osana. Kertojan näkökulma toimii kuin pieni liuotinaineeseen kastettu pumpulipuikko, joka tarkentaa kokonaiskuvaan hitaasti, uusia yksityiskohtia paljastaen.

Hävityksen jumala on romaani sodasta ja siitä varjosta, jonka se heittää seuraaviin sukupolviin. Sen voi lukea myös metafiktiona, fiktiona kirjoittamisesta. Kirjailijan leikittely todella ja mielikuvituksella ei ole yhtä näkyvää kuin romaanissa Elämä elämältä, mutta Atkinson leikkii silti ajatuksella kirjoittajan vallasta valita henkilöilleen minkälaisia kohtaloita hyvänsä.

Lopussa tämä korostuu huikealla käänteellä, joka pakottaa lukijan etääntymään henkilöistä, joihin on satojen sivujen aikana jo ehtinyt tottua tai kiintyä ja näkemään heidät kirjoitettuina. Lisätty todellisuus katoaa. Lukija onkin yksin kirjoitetun tekstin kanssa ja oivaltaa silmänräpäyksessä kirjoittajan pitkin matkaa tekemät valinnat. Teoksen nerokkaalla rakenteella Atkinson pakottaa lukijan pohtimaan nämä vaihtoehdot läpi ja tekee hänet osalliseksi taideteokseen. Sitten teos ja kokemus muuttuu lukijan tulkinnan mukaan. Joku voi raivostua, joku hymyillä, joku kokea katharsiksen.

#Konffi


Ei sitten niin mitään huomautettavaa tai kehitettävää. Loistavasti kirjoitettu, kiinnostava teos.

Lue myös sisarteos: Kate Atkinson - Elämä elämältä



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...