Siirry pääsisältöön

Ursula K Le Guin: Pmeyden vasen käsi

Pimeyden vasen käsi (suom. Kalevi Nyytäjä) on kaunis kertomus erilaisuuden hyväksymisestä. Ursula K. LeGuin kirjoittaa scifiä antropologin näkökulmasta. Tarinan sijoittaminen toiselle planeetalle on hänelle keino tutkia kysymystä "Mitä jos?". 

Mitä jos ihmisillä ei olisikaan sukupuolia? Mitä tapahtuisi yhteiskunnalle, jossa kuka tahansa voisi sekä synnyttää että siittää lapsia ja lisääntymisvietti heräisi jokaisella kerran kuussa, kestäisi viikon eikä muuna aikana olisi millään lailla läsnä teoissa eikä ajatuksissa? Gethen-planeetalla tämä on normaalia ja maan ihmisten jatkuvaa sukupuolista aktiivisuutta pidetään perverssinä.

Gethen on ilmastoltaan ankara, talvi pitkä ja kesä lyhyt. Lumi ja pakkanen ovat läsnä suurimman osan vuotta koko planeetalla, mutta toisin kuin Maa-planeetan kylmillä seuduilla, valon määrä ei talvisin juurikaan vähene. 

Ekumeeni on ihmisten asuttamien maailmojen koordinaatiokeskus. Se on lähettänyt Getheniin "ensimmäisen mobiilin" eli ensimmäisen lähettilään Genly Ain, joka tekee läsnäolostaan julkista eikä tyydy tiedonkeruuseen ja tarkkailuun. Yhden ainoan lähettilään lähettäminen ensikontaktia varten on Ekumeenin tavallinen menettely, koska yksi ihmisolento ei ole valtaapitäville uhka. Genly Ain tehtävänä on saada jokin Gethenin valtioista solmimaan liitto Ekumeenin kanssa. Hänen ensimmäinen kohteensa on Karhiden, kuningaskunta, jossa hän joutuu poliittisen valtapelin pelinappulaksi. 

Häntä tukenut pääministeri Estraven yrittää omalla tavallaan varoittaa, että kuninkaan tapaaminen käynnissä olevassa valtapelitilanteessa ei ole suotavaa eikä edistä maailmojen välisen liiton asiaa, mutta Genly Ai ei ymmärrä karhidelaista vuorovaikutuskulttuuria, joka sisältää paljon vihjailua ja asian vierestä puhumista. Samaan kulttuuriin kasvaneille vuorovaikutuksen hienovaraiset vihjailut ovat ymmärrettäviä ja viesti ymmärretään. Aivan erilaisesta maailmasta tullut sen sijaan ei voi ymmärtää vinosti puhumista. Shifgrethor eli arvokkuuden säilyttämiseen ja hienovaraiseen vallankäyttöön vuorovaikutussuhteissa tähtäävä keskustelu- ja toimintakulttuuri Genly Aille käsittämätöntä. Pinnan alla on paljon sellaista, mistä ei puhuta, ei ainakaan suoraan. Suoraan kysyminen loukkaa toista ja vielä enemmän halventaa kysyjää. Estraven tuomitaan maanpetturina maanpakoon ja poistumaan valtakunnasta kolmessa päivässä kuolemanrangaistuksen uhalla.

Le Guin kuljettaa tarinaa kahden minäkertojan, Genly Ain ja Estravenin, avulla. Kertojat ovat äänessä vuorotellen ja heidän erilaisten näkökulmiensa kautta tarina saa syvyyttä.

Genly Ai ei onnistu vakuuttamaan kuningasta ja uutta pääministeriä Ekumeenin hyvistä tarkoituksista ja liiton hyödyllisyydestä. Hän matkustaa naapurimaahan paremman menestyksen toivossa. Toisin kuin Karhide, Orgoreyn on hallinnoltaan suunnitelmatalous, jossa jokaiselle taataan työpaikka, mutta jossa virkakoneisto on suuri ja tehokas, vakoilu ja vastavakoilu jokapäiväistä ja ihmisiä katoaa jäljettömiin kenenkään edes tietämättä, miksi.

Lähettiläs saa ensin osakseen myötätuulta ja tapaa uudelleen myös Estravenin, joka on onnistunut pakenemaan hengissä rajan yli Orgoreyniin. Myötämieli kuitenkin loppuu lyhyeen eivätkä vallanpitäjät uskalla ottaa riskiä ja julkistaa uskoaan vieraan planeetan lähettilääseen. 

Mitä he näkevätkään, kun he katselevat toisesta maailmasta tullutta ihmistä? Karhidelaisen vakoojan, sukupuolisesti poikkeavan olion, agentin, itsensä kaltaisen pienen ja surkean poliittisen yksilön.

Genly Ai otetaan väkivaltaisesti kiinni ja kuljetetaan avuttoman vankijoukon kanssa kuorma-autolla kaukaiseen vuoristoseudun vankilaan, jossa ankara talvi pitää huolen siitä, että kukaan ei voi paeta. Vankeja kuolee päivittäin.

Genly Ain kerrotaan kuolleen äkillisesti kulkutautiin. Estraven ei usko sitä, vaan ottaa selvää hänen todellisesta olinpaikastaan ja matkustaa vuoriseudulle turkismetsästäjien mukana väärennetyin paperein. Hän onnistuu hankkimaan ja piilottamaan varusteet pakomatkaa varten ja vapauttamaan Genly Ain. Tämä on ihmeissään, koska hän oli kokenut Estravenin etäisenä, virallisena, ja heidän keskinäisen vuorovaikutuksensa hankalana. Hänen on vaikea ymmärtää, että toinen tekee sellaisia uhrauksia hänen puolestaan. 

Teoksen ehkä kaunein osuus kertoo Estravenin ja Genly Ain pakomatkasta mannerjäätikön yli takaisin Karhideniin. Estraven on valmis ottamaan kiinnijoutumisen ja teloitetuksi tulemisen riskin auttaakseen toisen maailman lähettilästä tehtävässään ja saadakseen oman maailmansa yhteyteen suuremman ihmisyhteisön kanssa. 

Ankara luonto pakottaa heidät tekemään saumatonta yhteistyötä. Yksin kumpikaan ei jäätiköllä 30 -50 asteen pakkasessa selviytyisi. Kumpikin on älykäs ja kykenee reflektoimaan omaa ajatteluaan ja toimintatapojensa syitä ja vuorovaikutuksen karikoita ja he pääsevät niistä yli yhtä lailla kuin kykenevät yhdessä ylittämään jäätikön. Heillä on ihmisolentoina enemmän yhteistä kuin erilaista. 

Le Guin hainilaissarjan kirjoissa toistuu ajatus ajatuspuheesta, telepaattisesta yhteydestä älyllisesti kehittyneiden ihmisolentojen välillä. Genlyn Ai opettaa sen myös Estravenille, mutta karhidelaisen epäsuoran vuorovaikutuksen kulttuuriin tottuneelle Estravenille suora kommunikaatio vailla valehtelemisen mahdollisuutta ja shifgrethorin toimintamalleja on pelottava ja hämmentävä kokemus. 

Jäisellä vaelluksella molemminpuolinen epäluulo ja epäluottamus haihtuu ja kasvaa ymmärtämykseksi ja lopulta henkiseksi rakkaudeksi kahden erilaisen ihmisolennon kesken. Molemmat oppivat myös sen, että kahden ihmisen väliseen syvään rakkauteen sisältyy myös kyky ja mahdollisuus haavoittaa toista syvästi.

Valo on pimeyden vasen käsi.

Teos on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1969, mutta Helmet-kirjastojen varauksissa siihen on yhä monen kuukauden pituinen jonotus. Syystäkin, koska teoksella on sanoma juuri meidän ajallemme, jossa erilaisuuden ja moninaisuuden kanssa eläminen on tärkeämpää kuin koskaan.


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie (suom. Markku Päkkilä) on kiitetty ja palkittu romaani. Hyvästä syystä. Pulitzer-palkinnonkin saanut teos kertoo orjuuden ajasta Yhdysvalloissa vaihtoehtoista historiaa lavealla pensselillä ja verenpunaisella värillä maalaten. Lähtökohta on hyvin samanlainen kuin vuonna 2020 suomennetussa Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa - päähenkilönä karkaava orja ja teemana nuoren ihmisen kasvutarina. Alkuteos Underground Railroad on kuitenkin ilmestynyt jo 2016, Coatesin The Water Dancer 2019.  Maanalaisella rautatiellä tarkoitettiin 1700-1800 -luvuilla toiminutta vapaaehtoisten salaisten avustajien ja turvatalojen verkostoa, joka auttoi orjia pakenemaan etelästä pohjoiseen, orjuudesta vapauteen. Whitehead on kirjoittanut vaihtoehtoisen historian, jossa paetaan todellisella maan alla kulkevalla junalla. Asemat on piilotettu talojen ja vajojen lattialuukkujen alle ja höyryjunaa kuljettavat ja pitävät kunnossa vapaaehtoiset. Kukaan ei tunne kaikkia reittejä

Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä Kustantaja luonnehtii Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeää ”tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin.” Onhan se sellainenkin, mutta samalla teos on kiinnostava tieteenfilosofinen ajatuskoe. Millainen maailma olisi, jos materialismi olisi pelkkä anomalia ja skeptikot luvanneet huomattavia rahapalkintoja sille, joka pystyisi osoittamaan psyyken ulkopuolisen aineen tai muun objektiivisen todelliseksi? Jos parapsykologiset kenttäteoriat olisivat normaalia tiedettä ja Jungin ajatukset kollektiivisesta piilotajunnasta ja arkkityypeistä todellisuutta, jonka mukaan laaditaan lakeja ja hallintokäytäntöjä? Laajarinne maalailee teoksessaan tällaisen maailman. Epidemiologian osasto ryhtyy toimenpiteisiin kun havaitaan oireita MPI:stä (Mass Psychogenic Illness). Alkoholin myyntiä vähennetään ja joukkotapahtumia rajoitetaan varsinkin myöhään illalla ja yöllä. Teoksessa on useita k

Kaikki se, mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se, mitä en muista Jonas Hassen Khemiri on paljon palkittu ruotsalainen nykykirjailija. Kaikki se mitä en muista on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo nuorena auto-onnettomuudessa kuolleesta Samuelista. Mosaiikkiromaaniksikin teosta on kutsuttu, mutta ei se ole staattinen kuten mosaiikki, se on pikemminkin tila-aika –taidetta, monessa vierekkäisessä ruudussa yhtä aikaa tapahtuva teos. Jos katsot läheltä, näet vain rakeisen, pikselöidyn värisotkun. Jos katsot kauempaa, kuva elää, liikkuu ja muuttuu. Tähänkin kirjaan oli taas helmetin pitkät jonot, mutta odotus kannatti. Teos on moniääninen romaani parhaimmillaan. Päähenkilö on Samuel, mutta  häntä katsotaan vain ystävien ja tuttavien silmin ja hänestä kerrotaan vain heidän suullaan. Yksi monista minäkertojista on taustahahmoksi jäävä kirjailija, joka on ottanut tehtäväkseen etsiä totuutta Samuelista. Muut minäkertojat ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet Samuelin. Teos rakentuu Samuelin ystävien haastat