Meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (suom. Marianne Kurtto) on hieno romaani. Se on toisaalta kertomus hajoavasta uusperheestä, toisaalta yhteiskunnallinen romaani rakenteistetusta väkivallasta. Ennen kaikkea teos on lämpimästi ja haikeasti kuvattua lapsiperheen arkea automatkalta Yhdysvaltojen läpi.
New Yorkissa äänimaisemaprojektissa toisensa tavanneet mies ja nainen ovat ajautumassa erilleen. Road trip New Yorkista kohti Uuden-Meksikon ja Arizonan autiomaita on perheen viimeinen mahdollisuus. Äänitaiteilijamies aikoo jäädä poikansa kanssa määränpäähän apassimaahan ja tehdä siellä ääniteoksen kaikukanjonin kaiuista ja antaa siten äänen autiomaahan aikaa sitten kuolleille alkaperäisasukkaille. Toimittajanainen suunnittelee keräävänsä matkalla aineistoa artikkeliin siirtolaislapsista ja palaavansa tyttärensä kanssa lentämällä takaisin New Yorkiin.
Teos koostuu toisiinsa limittyvistä teksteistä, tavaralistoista, asiakirjoista ja valokuvista. Teoksen sisällä on toinen teos, Elegioita kadonneille lapsille. Se on synkkä kertomus Etelä- ja Väli-Amerikasta Yhdysvaltoihin junien katoilla matkaavista lapsista, joista vain osa pääsee perille. Perille päässeetkin lapset joko eksyvät autiomaahan tai joutuvat pidätyskeskuksiin. Vuonna 2014 Yhdysvaltoihin saapui noin 70.000 yksin matkustavaa siirtolaislasta etelärajan yli.
Valeria Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina siirtolaislasten oikeudenkäynneissä. Kokemuksista syntyi ensin 2017 esseeteos Tell Me How It Ends ja vasta sen jälkeen Kadonneiden lasten arkisto.
Kirjailija rinnastaa teoksessa siirtolaislapsiin kohdistuvan laillistetun väkivallan pidätyskeskuksineen alkuperäiskansojen kokemaan väkivaltaan reservaatteihin sulkemisineen. Hän haluaa osoittaa, että yhteiskunnan harjoittama laillistettu väkivalta elää ja voi hyvin vuonna 2019 Yhdysvalloissa.
Matkalla olevan perheen isä on kiinnostunut apassien kohtalosta ja hän kertoo matkalla takapenkin lapsikuulijoille heistä tarinoita. Apasseista tulee osa lasten mielikuvitusleikkejä. Perheen äiti taas haluaa tehdä jotakin kadonneiden siirtolaislasten hyväksi, ennen kaikkea selvittää Manuela-ystävänsä kadonneiden tyttärien kohtalon. Äiti lukee Elegioita kadonneista lapsista ensin yksin, sitten pojalle ääneen.
Teoksen alkupuolen minäkertojana on nainen, loppupuolella taas perheen poika. Elegioissa kadonneista lapsista on ulkopuolinen kertoja. Näin Luiselli tuo hienosti tekstinkin tasolle teoksen moniäänisyyden.
Matkan kuluessa avioparin etäisyys toisiinsa kasvaa eikä se jää lapsilta huomaamatta. Luisellin lapsikuvaus on ihmeellisen lämmintä ja virtuoosimaisen tarkkakuuloista. Lopulta kadonneiden lasten kohtalo tuodaan lukijankin iholle, kun perheen lapset eksyvät kaikukanjonia omin päin etsiessään.