Siirry pääsisältöön

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto


Meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (suom. Marianne Kurtto) on hieno romaani. Se on toisaalta kertomus hajoavasta uusperheestä, toisaalta yhteiskunnallinen romaani rakenteistetusta väkivallasta. Ennen kaikkea teos on lämpimästi ja haikeasti kuvattua lapsiperheen arkea automatkalta Yhdysvaltojen läpi.

New Yorkissa äänimaisemaprojektissa toisensa tavanneet mies ja nainen ovat ajautumassa erilleen. Road trip New Yorkista kohti Uuden-Meksikon ja Arizonan autiomaita on perheen viimeinen mahdollisuus. Äänitaiteilijamies aikoo jäädä poikansa kanssa määränpäähän apassimaahan ja tehdä siellä ääniteoksen kaikukanjonin kaiuista ja antaa siten äänen autiomaahan aikaa sitten kuolleille alkaperäisasukkaille. Toimittajanainen suunnittelee keräävänsä matkalla aineistoa artikkeliin siirtolaislapsista ja palaavansa tyttärensä kanssa lentämällä takaisin New Yorkiin.

Teos koostuu toisiinsa limittyvistä teksteistä, tavaralistoista, asiakirjoista ja valokuvista. Teoksen sisällä on toinen teos, Elegioita kadonneille lapsille. Se on synkkä kertomus Etelä- ja Väli-Amerikasta Yhdysvaltoihin junien katoilla matkaavista lapsista, joista vain osa pääsee perille. Perille päässeetkin lapset joko eksyvät autiomaahan tai joutuvat pidätyskeskuksiin. Vuonna 2014 Yhdysvaltoihin saapui noin 70.000 yksin matkustavaa siirtolaislasta etelärajan yli.

Valeria Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina siirtolaislasten oikeudenkäynneissä. Kokemuksista syntyi ensin 2017 esseeteos Tell Me How It Ends ja vasta sen jälkeen Kadonneiden lasten arkisto.

Kirjailija rinnastaa teoksessa siirtolaislapsiin kohdistuvan laillistetun väkivallan pidätyskeskuksineen alkuperäiskansojen kokemaan väkivaltaan reservaatteihin sulkemisineen. Hän haluaa osoittaa, että yhteiskunnan harjoittama laillistettu väkivalta elää ja voi hyvin vuonna 2019 Yhdysvalloissa.

Matkalla olevan perheen isä on kiinnostunut apassien kohtalosta ja hän kertoo matkalla takapenkin lapsikuulijoille heistä tarinoita. Apasseista tulee osa lasten mielikuvitusleikkejä. Perheen äiti taas haluaa tehdä jotakin kadonneiden siirtolaislasten hyväksi, ennen kaikkea selvittää Manuela-ystävänsä kadonneiden tyttärien kohtalon. Äiti lukee Elegioita kadonneista lapsista ensin yksin, sitten pojalle ääneen.

Teoksen alkupuolen minäkertojana on nainen, loppupuolella taas perheen poika. Elegioissa kadonneista lapsista on ulkopuolinen kertoja. Näin Luiselli tuo hienosti tekstinkin tasolle teoksen moniäänisyyden.

Matkan kuluessa avioparin etäisyys toisiinsa kasvaa eikä se jää lapsilta huomaamatta. Luisellin lapsikuvaus on ihmeellisen lämmintä ja virtuoosimaisen tarkkakuuloista. Lopulta kadonneiden lasten kohtalo tuodaan lukijankin iholle, kun perheen lapset eksyvät kaikukanjonia omin päin etsiessään. 



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

- Olen tulossa työhaastatteluun, Franz sanoi ja puristi kädessään nahkaisen salkkunsa kahvaa. Harmikseen Franzilla oli vessahätä. Hiki oli alkanut valua jo metrossa. Nainen kampesi itsensä ylös toimistotuolista, sulki lasikoppinsa, lätkäisi luukulle lapun, jossa luki ”Palaan, jos palaan”, ja käski Franzin seuraamaan häntä. Franz on saanut potkut työpaikastaan autokoulunopettajana, ja päätynyt tavarataloon työharjoittelijaksi 37-vuotiaana. Vakinaisen paikan voisi saada vasta, kun on vuoden kiertänyt eri osastoja ja selviytynyt niistä. Tavaratalolla ei mene hyvin. Asiakkaat ovat siirtyneet verkkokauppoihin. Super-päivätkään eivät enää kannata kuten ennen, ja niin tavaratalon johto päättää siirtää painopistettä paremman asiakaskokemuksen kehittämiseen ja ryhtyä myymään elämyksiä samalla kuin tavaroitakin. Konsultit keksivät, että henkilökunta tulee osallistaa kehittämiseen. Virallisissa puheissa henkilökunta on tavaratalon tulevaisuus, joka elämykset luo. Todellisuudessa päivät ovat

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Turtleksi kutsuttu Julie Alveston on neljätoistavuotias. Hänen äitinsä on kuollut, ja hän asuu isänsä kanssa Pohjois-Kaliforniassa syrjäisessä metsään rakennetussa talossa. Koulu ei suju hyvin. Turtle on liian erilainen kuin muut eikä itsekään arvosta itseään. Hänellä ei ole kavereita. Isä Martin ei niitä kuitenkaan hyväksyisi. Isän valta on Turtlen elämässä läsnä kaikkialla, ja hän katsoo elämäänsä ja itseäänkin isänsä silmin. Epäonnistuja. Surkea ämmä. Surkea pikku pelkuriämmä. Turtle osaa kyllä ampua. Hän osaa ampua jäniksen ja teurastaa ja nylkeä sen. Hän osaa purkaa ja koota ja huoltaa aseita, hiipiä äänettömästi, käytellä puukkoa, suunnistaa metsissä ja sukeltaa syvyyksiin simpukoita ja ankeriaita etsimään. Aseenkäyttötaidot hän on oppinut sekä isältään että ukiltaan, joka on Korean ja Vietnamin sodan veteraani. Minun ikioma kultani (suom. Arto Schroderus) on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan kertomana. Kertoja fokalisoi hyvin läheltä päähenkilöä ja hänen kokemuksiaan ja m