Siirry pääsisältöön

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto


Meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (suom. Marianne Kurtto) on hieno romaani. Se on toisaalta kertomus hajoavasta uusperheestä, toisaalta yhteiskunnallinen romaani rakenteistetusta väkivallasta. Ennen kaikkea teos on lämpimästi ja haikeasti kuvattua lapsiperheen arkea automatkalta Yhdysvaltojen läpi.

New Yorkissa äänimaisemaprojektissa toisensa tavanneet mies ja nainen ovat ajautumassa erilleen. Road trip New Yorkista kohti Uuden-Meksikon ja Arizonan autiomaita on perheen viimeinen mahdollisuus. Äänitaiteilijamies aikoo jäädä poikansa kanssa määränpäähän apassimaahan ja tehdä siellä ääniteoksen kaikukanjonin kaiuista ja antaa siten äänen autiomaahan aikaa sitten kuolleille alkaperäisasukkaille. Toimittajanainen suunnittelee keräävänsä matkalla aineistoa artikkeliin siirtolaislapsista ja palaavansa tyttärensä kanssa lentämällä takaisin New Yorkiin.

Teos koostuu toisiinsa limittyvistä teksteistä, tavaralistoista, asiakirjoista ja valokuvista. Teoksen sisällä on toinen teos, Elegioita kadonneille lapsille. Se on synkkä kertomus Etelä- ja Väli-Amerikasta Yhdysvaltoihin junien katoilla matkaavista lapsista, joista vain osa pääsee perille. Perille päässeetkin lapset joko eksyvät autiomaahan tai joutuvat pidätyskeskuksiin. Vuonna 2014 Yhdysvaltoihin saapui noin 70.000 yksin matkustavaa siirtolaislasta etelärajan yli.

Valeria Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina siirtolaislasten oikeudenkäynneissä. Kokemuksista syntyi ensin 2017 esseeteos Tell Me How It Ends ja vasta sen jälkeen Kadonneiden lasten arkisto.

Kirjailija rinnastaa teoksessa siirtolaislapsiin kohdistuvan laillistetun väkivallan pidätyskeskuksineen alkuperäiskansojen kokemaan väkivaltaan reservaatteihin sulkemisineen. Hän haluaa osoittaa, että yhteiskunnan harjoittama laillistettu väkivalta elää ja voi hyvin vuonna 2019 Yhdysvalloissa.

Matkalla olevan perheen isä on kiinnostunut apassien kohtalosta ja hän kertoo matkalla takapenkin lapsikuulijoille heistä tarinoita. Apasseista tulee osa lasten mielikuvitusleikkejä. Perheen äiti taas haluaa tehdä jotakin kadonneiden siirtolaislasten hyväksi, ennen kaikkea selvittää Manuela-ystävänsä kadonneiden tyttärien kohtalon. Äiti lukee Elegioita kadonneista lapsista ensin yksin, sitten pojalle ääneen.

Teoksen alkupuolen minäkertojana on nainen, loppupuolella taas perheen poika. Elegioissa kadonneista lapsista on ulkopuolinen kertoja. Näin Luiselli tuo hienosti tekstinkin tasolle teoksen moniäänisyyden.

Matkan kuluessa avioparin etäisyys toisiinsa kasvaa eikä se jää lapsilta huomaamatta. Luisellin lapsikuvaus on ihmeellisen lämmintä ja virtuoosimaisen tarkkakuuloista. Lopulta kadonneiden lasten kohtalo tuodaan lukijankin iholle, kun perheen lapset eksyvät kaikukanjonia omin päin etsiessään. 



Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Harry Salmenniemi on aloittanut kirjailijan uransa runoilijana. ”Virrata että”, ”Texas, sakset”. Useinkin proosaan siirtyessään runoilija saa aikaan kiinnostavaa jälkeä ja uudenlaista tekstipintaa. Runoilija kun rakastaa usein enemmän kieltä kuin kertomuskaavaa protagonisteineen ja antagonisteineen. Sellainen lähestymistapa vaatii lukijalta samaa asennetta. Moni lukija on tottunut juonivetoiseen kertomuskaavaan eikä aina ole valmis hyväksymään tekstiä, joka poikkeaa niin paljon odotetusta. Mutta eihän muusikkokaan aina käytä melodiaa ja toistuvia kertosäkeitä ja perusmelodian yksinkertaista transponointia. Musiikkia voi silti kuunnella ja siitä voi pitää tai ainakin saada kiinnostavia elämyksiä. Melodiaa ei ole, mutta sen sijaan soittajat improvisoivat ja kokeilevat. Pianisti kuuluu äkkiä ihastuvan johonkin kolmisointuun ja alkaa toistaa sitä. Tai saksofonisti puhaltaa ilmoille niin haikean sävelen, että muut soittimet ymmärtävät vaieta ja antaa sen soida. Kokeellista proosaa voi lukea...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej...