Siirry pääsisältöön

Uusi maa

Margaret Atwood: Uusi maa, suom. Kristiina Drews


Uusi maa päättää MaddAddam-scifitrilogian. Bioteknologiaan keskittyneiden suuryritysten tiedemiesten luoma pandemia on tuhonnut melkein koko ihmiskunnan. Uusi maa jatkuu siitä, mihin Herran tarhurit loppuu. Toby ja Ren ovat kohdanneet crakelaiset ja Lumimies-Jimmyn pelastaessaan Renin parasta ystävää Amandaa raakojen rikollisten käsistä.

Uuden maan miljöö on alue Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Pandemian eloonjääneitä on parikymmentä, crakelaisia kolmisenkymmentä. Muualla maailmassa saattaa olla lisää homo sapiens-lajin eloonjääneitä, mutta näkökulmahenkilöt eivät voi sitä tietää, koska viestintävälineitä ei ole. Crakelaisia ei muualla maailmassa ole, koska he ovat uusi ihmislaji, geeniteknologian menetelmin kehitetty.

Kaksi eri ihmislajia alkaa elää rinnakkain ja rakentaa uutta maailmaa. Lajit ovat biologialtaan erilaisia, ja se hämmentää molempia lajeja. Crakelaisnaisilla esimerkiksi on kiima-aika. Crakelaisilla ei ole sääntöjä siihen, että Homo sapiens -naiset erittävät jatkuvasti feromoneja. Sääntöjä pitää yhdessä laatia, jotta rauhanomainen rinnakkaiselo biologisista eroavuuksista huolimatta onnistuu. Lajit alkavat myös risteytyä keskenään.

Homo sapiens ei nyt hallitsekaan luomakuntaa. Ympäristössä vaanii monenlaisia vaaroja, joista osa on ihmisen itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi muuntogeeniset siat, pelottavan älykkäät olennot, joihin on istutettu ihmisen aivokudosta. Ja lempaat, leijonan ja lampaan risteytykset, jotka jokin uskonlahko oli aikoinaan geenitehtaalta tilannut jouduttaakseen tuhatvuotisen valtakunnan tuloa. Vielä vaarallisempia ovat raa’at murhamiehet, verikuulaveteraanit. Toby ja Ren vangitsivat heidät, mutta crakelaiset päästivät heidät vapaiksi. ”He pyysivät. Köydet satuttivat heitä”.

Atwood häivyttää tekstissään ihmiskunnan ja muun luomakunnan rajoja ja tutkii, miten biologiset peruskysymykset vaikuttavat uuden kulttuurin syntyyn ja kehitykseen. Crakelaiset rakastavat tarinoita. Niitä kerrotaankin kirjassa paljon. ”Ensin on tarina, sitten on se todellinen tarina, ja sitten on tarina siitä, miten tarina päätyi kerrottavaksi. On myös se, mikä jätetään kertomatta. Sekin on osa tarinaa.”

Usein kertojana on vastahakoinen Toby. Zeb kertoo Tobylle, Toby crakelaisille. Kertominen on raskasta, koska selityksiä tarvitaan niin paljon. Mitä tarkoittaa murhaaminen? Mikä on karhu? Mikä on arpi, oi Toby? Tobyn kertomukset ja crakelaisten ymmärrys kerrotusta on vastustamatonta ja hauskaa, täynnä mustaa huumoria. Tobyn kintereillä hyörii pieni crakelaispoika, Mustaparta, jolle Toby opettaa myös kirjoittamista ja lukemista. Crakelaiset saavat häneltä tärkeät apuvälineet oman kulttuurin kehittämiseen.

Crakelaiset eivät ymmärrä pahuutta. Mutta heillä on monia muita kykyjä, joita homo sapiens-lajilla ei ole. He esimerkiksi ymmärtävät eläinten tunteet ja ajatukset ja kykenevät kommunikoimaan gemakkojen kanssa. Lopulta gemakot tulevat solmimaan rauhaa ja pyytämään apua ihmisiltä verikuulaveteraanien tappamiseksi, koska murhamiehet ovat tappaneet heidän porsaitaan. Seuraa odysseia, vaellus Paradiisiin, paikkaan, jossa crakelaiset luotiin, ihmisten ja gemakkojen yhteinen ponnistus rauhan turvaamiseksi.

Zebin tarinoista lukija saa paljon taustatietoa aiempien kirjojen tapahtumista. Zebin ja Herran Tarhurien perustajan Aatami Ensimmäisen yhteinen historia selviää. Tarinoiden kautta Uuden maan teemaksi nousee taas uskonto. MaddAddam-trilogian kritiikeissä ja teoksista laadituissa blogikirjoituksissa uskontoa ei ole käsitelty. On nostettu esiin vain ekologisuus. Miksi? Ehkä uskonto teemana ohitetaan, koska Suomessa ja Pohjoismaissa uskonnolla ei ole yhtä keskeistä asemaa yhteiskunnassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai islamilaisissa valtioissa on. Suomessa on yleissivistävä peruskoulu, joka antaa lapsille ja nuorille kriittisen ajattelun välineet. Muualla uskonnon nimissä tehdään vallankumouksia, alistetaan ihmisiä tai ryhdytään terroritekoihin.

Kanadalainen Atwood käsitteli uskontoa jo teoksessa Orjattaresi, niin myös MaddAddam-trilogiassa. Sen tarkastelu tärkeänä osana dystopian maailmaan johtanutta kehitystä onkin enemmän kuin perusteltua. Atwood kietoo tarinaa suurten ja vaikeiden kysymysten ympärille:
  • mitä tapahtuu, jos uskontokin on suuryritysten palveluksessa ja sitä käytetään vallan ja voitontavoittelun välineenä?
  • mitä seuraa siitä, että ihminen nähdään luomakunnan yläpuolella eikä samanarvoisena osana sitä?

Esillä on myös ongelma hyvästä ja pahasta. Onko sokea usko auktoriteetteihin ja naiivi tietämättömyys todellista hyvyyttä? Viattomat ja hyväuskoiset crakelaiset eivät ymmärrä, miksi murhaajalle ei saisi antaa murha-asetta, vaikka hän pyytäisi sitä ja sen saaminen tuottaisi hänelle iloa.

MaddAddam –trilogia on hieno ja ajatuksia herättävä teossarja ja Uusi maa hyvä lopetus sille. Dystopiasta on kehittymässä utopia, koska mukana on toivo, uuden paremman maailman mahdollisuus.

Trilogian muut osat: Oryx ja Crake | Herran tarhurit 




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Kauan sitten olin hyvin innostunut eksistentialismista. Siksikin tartuin tähän kirjaan. Ja tietysti myös lukuhaasteen vuoksi. Jos on viikko aikaa lukea viisitoista kirjaa, sitä on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen. Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta valtavan paljon. OMG, miten paljon ajatuksia se herättikään. Muinaisia merenpohjia, joita harpoin nyt pitkillä puujaloilla, koska uudenvuodenyön pyrstötähdet ja muut ilotulitukset ovat haasteen deadline, ajan loppu. Tällä kirjalla ja eksistentialistien kirjoituksilla on taas sanottavaa meidän ajallemme. #anythingforinstafeed Luonnonkaunis kansallispuiston saari. Turkoosia merta, valkoista korallihiekkaa. Näkymän pilaa noin kaksisataa turistia, jotka hyppäävät ilmaan jalat koukussa, kädet levällään. Ystävä ottaa hypystä kuvan. Sitten vaihdetaan osia. Hyppy, hyppy, hyppy kuva. Mielenkiintoinen rituaali. Olisiko sen voinut tehdä jossain muuallakin kuin luontonsa vuoksi suojellulla saarella? Valtava halli täynnä pakettej

Suomen lasten historia

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia  Suomen lasten historia on lapsille kirjoitettu historiateos. Suomen historia käsitellään tarinoina, joiden päähenkilöt ovat lapsia ja nuoria. Tarinoiden jälkeen on tietoaukeama, jossa esitellään ajankohtaan liittyvä fakta-aineisto, jossa ajalle keskeisiä tapahtumia tai ilmiöitä nostetaan esiin. Tarinoiden dramaturgia on hyvä. Jokainen kertomus sisältää jonkin tilanteen, joka koskettaa nuoria päähenkilöitä. Suurin kertomuksista on myös enemmän sosiaali- ja taloushistoriaa kuin poliittista historiaa. Menneiden aikojen arki on vahvasti läsnä. Tarinoissa on käytetty kolmannen persoonan kertojaa. Kieli on selkeää yleiskieltä. Vasta viimeisissä lähihistoriaa käsittelevissä tarinoissa käytetään enemmän puhekieltä. Kaiken kaikkiaan teos on paitsi pätevä oppikirja,myös mahdollinen iltasatukirja. Alakoululaiset löytävät tietoaukeamista paljon materiaalia hissantuntien projekteihin ja esitelmiin. Jussi Kaakisen kuvitu