Siirry pääsisältöön

Uusi maa

Margaret Atwood: Uusi maa, suom. Kristiina Drews


Uusi maa päättää MaddAddam-scifitrilogian. Bioteknologiaan keskittyneiden suuryritysten tiedemiesten luoma pandemia on tuhonnut melkein koko ihmiskunnan. Uusi maa jatkuu siitä, mihin Herran tarhurit loppuu. Toby ja Ren ovat kohdanneet crakelaiset ja Lumimies-Jimmyn pelastaessaan Renin parasta ystävää Amandaa raakojen rikollisten käsistä.

Uuden maan miljöö on alue Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Pandemian eloonjääneitä on parikymmentä, crakelaisia kolmisenkymmentä. Muualla maailmassa saattaa olla lisää homo sapiens-lajin eloonjääneitä, mutta näkökulmahenkilöt eivät voi sitä tietää, koska viestintävälineitä ei ole. Crakelaisia ei muualla maailmassa ole, koska he ovat uusi ihmislaji, geeniteknologian menetelmin kehitetty.

Kaksi eri ihmislajia alkaa elää rinnakkain ja rakentaa uutta maailmaa. Lajit ovat biologialtaan erilaisia, ja se hämmentää molempia lajeja. Crakelaisnaisilla esimerkiksi on kiima-aika. Crakelaisilla ei ole sääntöjä siihen, että Homo sapiens -naiset erittävät jatkuvasti feromoneja. Sääntöjä pitää yhdessä laatia, jotta rauhanomainen rinnakkaiselo biologisista eroavuuksista huolimatta onnistuu. Lajit alkavat myös risteytyä keskenään.

Homo sapiens ei nyt hallitsekaan luomakuntaa. Ympäristössä vaanii monenlaisia vaaroja, joista osa on ihmisen itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi muuntogeeniset siat, pelottavan älykkäät olennot, joihin on istutettu ihmisen aivokudosta. Ja lempaat, leijonan ja lampaan risteytykset, jotka jokin uskonlahko oli aikoinaan geenitehtaalta tilannut jouduttaakseen tuhatvuotisen valtakunnan tuloa. Vielä vaarallisempia ovat raa’at murhamiehet, verikuulaveteraanit. Toby ja Ren vangitsivat heidät, mutta crakelaiset päästivät heidät vapaiksi. ”He pyysivät. Köydet satuttivat heitä”.

Atwood häivyttää tekstissään ihmiskunnan ja muun luomakunnan rajoja ja tutkii, miten biologiset peruskysymykset vaikuttavat uuden kulttuurin syntyyn ja kehitykseen. Crakelaiset rakastavat tarinoita. Niitä kerrotaankin kirjassa paljon. ”Ensin on tarina, sitten on se todellinen tarina, ja sitten on tarina siitä, miten tarina päätyi kerrottavaksi. On myös se, mikä jätetään kertomatta. Sekin on osa tarinaa.”

Usein kertojana on vastahakoinen Toby. Zeb kertoo Tobylle, Toby crakelaisille. Kertominen on raskasta, koska selityksiä tarvitaan niin paljon. Mitä tarkoittaa murhaaminen? Mikä on karhu? Mikä on arpi, oi Toby? Tobyn kertomukset ja crakelaisten ymmärrys kerrotusta on vastustamatonta ja hauskaa, täynnä mustaa huumoria. Tobyn kintereillä hyörii pieni crakelaispoika, Mustaparta, jolle Toby opettaa myös kirjoittamista ja lukemista. Crakelaiset saavat häneltä tärkeät apuvälineet oman kulttuurin kehittämiseen.

Crakelaiset eivät ymmärrä pahuutta. Mutta heillä on monia muita kykyjä, joita homo sapiens-lajilla ei ole. He esimerkiksi ymmärtävät eläinten tunteet ja ajatukset ja kykenevät kommunikoimaan gemakkojen kanssa. Lopulta gemakot tulevat solmimaan rauhaa ja pyytämään apua ihmisiltä verikuulaveteraanien tappamiseksi, koska murhamiehet ovat tappaneet heidän porsaitaan. Seuraa odysseia, vaellus Paradiisiin, paikkaan, jossa crakelaiset luotiin, ihmisten ja gemakkojen yhteinen ponnistus rauhan turvaamiseksi.

Zebin tarinoista lukija saa paljon taustatietoa aiempien kirjojen tapahtumista. Zebin ja Herran Tarhurien perustajan Aatami Ensimmäisen yhteinen historia selviää. Tarinoiden kautta Uuden maan teemaksi nousee taas uskonto. MaddAddam-trilogian kritiikeissä ja teoksista laadituissa blogikirjoituksissa uskontoa ei ole käsitelty. On nostettu esiin vain ekologisuus. Miksi? Ehkä uskonto teemana ohitetaan, koska Suomessa ja Pohjoismaissa uskonnolla ei ole yhtä keskeistä asemaa yhteiskunnassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai islamilaisissa valtioissa on. Suomessa on yleissivistävä peruskoulu, joka antaa lapsille ja nuorille kriittisen ajattelun välineet. Muualla uskonnon nimissä tehdään vallankumouksia, alistetaan ihmisiä tai ryhdytään terroritekoihin.

Kanadalainen Atwood käsitteli uskontoa jo teoksessa Orjattaresi, niin myös MaddAddam-trilogiassa. Sen tarkastelu tärkeänä osana dystopian maailmaan johtanutta kehitystä onkin enemmän kuin perusteltua. Atwood kietoo tarinaa suurten ja vaikeiden kysymysten ympärille:
  • mitä tapahtuu, jos uskontokin on suuryritysten palveluksessa ja sitä käytetään vallan ja voitontavoittelun välineenä?
  • mitä seuraa siitä, että ihminen nähdään luomakunnan yläpuolella eikä samanarvoisena osana sitä?

Esillä on myös ongelma hyvästä ja pahasta. Onko sokea usko auktoriteetteihin ja naiivi tietämättömyys todellista hyvyyttä? Viattomat ja hyväuskoiset crakelaiset eivät ymmärrä, miksi murhaajalle ei saisi antaa murha-asetta, vaikka hän pyytäisi sitä ja sen saaminen tuottaisi hänelle iloa.

MaddAddam –trilogia on hieno ja ajatuksia herättävä teossarja ja Uusi maa hyvä lopetus sille. Dystopiasta on kehittymässä utopia, koska mukana on toivo, uuden paremman maailman mahdollisuus.

Trilogian muut osat: Oryx ja Crake | Herran tarhurit 




Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu