Maagisen realismin genre on aina ollut minusta kiinnostava. Etsiskelin luettavaa siltä saralta, ja käteen osui Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen, vuonna 2015 ilmestynyt esikoisromaani.
Alku oli hyvä. Vuosi 2019. Minäkertoja Ronin tyttärellä Siljalla on outoja kykyjä. Päiväkodista soitetaan ja dialogikin rakennetaan loistavasti. Tunnistaminen vetää suupielet ylös - juuri noin epäselvästi ja kierrellen ihmiset puhuvat.
Minäkertojia onkin sitten lisää. Seuraava on Ronin äiti Sanna vuonna 2001. Hänen miesystävänsä katoaa oudosti. Katoamista katsotaan myös Armaksen, Ronin isoisoisän näkökulmasta. Ja muidenkin. Eri minäkertojat kertovat vuodesta 1970 ja 1957 ja vieläkin varhaisemmista tapahtumista.
Tarinasta kasvaakin kolme suvun tarina. Minäkertojien näkökulmat leikkaavat toisiaan. Takaumia, muistoja, suuria tunteita. Lopulta lukija putoaa kärryiltä. Miksi tämä kaikki kerrottiin? Miksi nämä tapahtumat valittiin kerrottaviksi? Ja miksi Siljalla oli ne oudot kyvyt?
Lukijan lyhytkestoisella muistilla kun on rajansa. Liian monta näkökulmahenkilöä vain on liikaa. Ja lukijalla on myös taipumus kiintyä aluksi esiteltyihin henkilöihin ja odottaa, että arvoituksiin annetaan joko ratkaisu tai kylliksi eväitä siihen, että lukija ne itsekin ratkaisee. Mutta lukija pettyy, jos ne vain katoavat eikä niihin palata. # Ei näin.
# Konffi
Maagista realismia ei voi kirjoittaa liikaa, vai voiko? Toivottavasti Jänttikään ei hylkää genreä, vaan kehittää sitä edelleen, ja muistaa myös lukijan tarpeet.
Konfiguraatio 1: Minäkertojia on paljon, mutta minun makuuni ei liikaa. Pidän enemmän useiden kertojien tekniikasta kuin yhden tai kahden näkökulmahenkilön kautta kerrotusta. Ongelmana tässä on pikemminkin se, että kaikilla kertojilla on sama ääni. Kaikki kertovat hyvällä yleiskielellä. Lukija ei lopulta muista, kuka on kuka. Kullekin voisi antaa edes jonkun maneerin, tyypillisen hokeman. Oman tavan sanoa.
Konfiguraatio 2: Ensin esiteltyjä henkilöitä ei saa hylätä. Jos he eivät ole tarinan kannalta tärkeimmät, niin sitten kirjoittaja voisi ystävällisesti aloittaa niistä tärkeimmistä. Lukijat ovat tässä kuin linnunpoikasia, leimautuvat herkässä vaiheessa havaittuun.