Siirry pääsisältöön

Talven hallava hevonen

Kirja: Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Maagisen realismin genre on aina ollut minusta kiinnostava. Etsiskelin luettavaa siltä saralta, ja käteen osui Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen, vuonna 2015 ilmestynyt esikoisromaani.

Alku oli hyvä. Vuosi 2019. Minäkertoja Ronin tyttärellä Siljalla on outoja kykyjä. Päiväkodista soitetaan ja dialogikin rakennetaan loistavasti.  Tunnistaminen vetää suupielet ylös - juuri noin epäselvästi ja kierrellen ihmiset puhuvat.

Minäkertojia onkin sitten lisää. Seuraava on Ronin äiti Sanna vuonna 2001. Hänen miesystävänsä katoaa oudosti.  Katoamista katsotaan myös Armaksen, Ronin isoisoisän näkökulmasta. Ja muidenkin. Eri minäkertojat kertovat vuodesta 1970 ja 1957 ja vieläkin varhaisemmista tapahtumista.

Tarinasta kasvaakin  kolme suvun tarina. Minäkertojien näkökulmat leikkaavat toisiaan. Takaumia, muistoja, suuria tunteita. Lopulta lukija putoaa kärryiltä. Miksi tämä kaikki kerrottiin? Miksi nämä tapahtumat valittiin kerrottaviksi? Ja miksi Siljalla oli ne oudot kyvyt?

Lukijan lyhytkestoisella muistilla kun on rajansa. Liian monta näkökulmahenkilöä vain on liikaa. Ja lukijalla on myös taipumus kiintyä aluksi esiteltyihin henkilöihin ja odottaa, että arvoituksiin annetaan joko ratkaisu tai kylliksi eväitä siihen, että lukija ne itsekin ratkaisee. Mutta lukija pettyy, jos ne vain katoavat eikä niihin palata. # Ei näin.

# Konffi 

 

Maagista realismia ei voi kirjoittaa liikaa, vai voiko? Toivottavasti Jänttikään ei hylkää genreä, vaan kehittää sitä edelleen, ja muistaa myös lukijan tarpeet.

Konfiguraatio 1: Minäkertojia on paljon, mutta minun makuuni ei liikaa. Pidän enemmän useiden kertojien tekniikasta kuin yhden tai kahden näkökulmahenkilön kautta kerrotusta. Ongelmana tässä on pikemminkin se, että kaikilla kertojilla on sama ääni. Kaikki kertovat hyvällä yleiskielellä. Lukija ei lopulta muista, kuka on kuka. Kullekin voisi antaa edes jonkun maneerin, tyypillisen hokeman. Oman tavan sanoa.

Konfiguraatio 2: Ensin esiteltyjä henkilöitä ei saa hylätä. Jos he eivät ole tarinan kannalta tärkeimmät, niin sitten kirjoittaja voisi ystävällisesti aloittaa niistä tärkeimmistä. Lukijat ovat tässä kuin linnunpoikasia, leimautuvat herkässä vaiheessa havaittuun.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti

Maa on kokoelma lyhytproosaa. Kertomuksissa kohdataan maailmalle lähteneitä, jotka eivät kuitenkaan pääse juuristaan kovin kauaksi. Liksom näyttää henkilönsä keskellä tilannetta, joka hankaa heistä kiiltävän pinnan alta esiin rosot. Uusia tuttavuuksia Liksomilta tässä kokoelmassa ovat toisaalta modernin vieraantuneet kaupunkilaiset sekä sodan kokeneet sukupolvet, jotka yrittävät tehdä sovintoa ja aiempaa enemmän kohdata itseään ja läheisiään, siinä onnistumatta. Sodassa he tappoivat muutakin kuin vihollisia eikä kadotettua elämää saa takaisin. Liksom ei ole ihan kotonaan hipsterien kanssa. Kolmas osio Kartano kertoo taas pohjoisen ihmisistä, joita sattumat ja ankarat olosuhteet ovat kolhineet ja muotoilleet. Tukahdutetut tunteet pullistelevat ja pyrkivät esiin. Tästä osiosta löytyvät kokoelman hienoimmat, vähäeleiset välähdykset. Kokoelmassa Maa on Liksomin aiempaa lyhytproosaa vähemmän pohjoisen kieppuvaa murretta. Vähemmän myös valoa ja toivoa, joka varhaisemmissa teoksiss

Max Porter: Lanny

Max Porterin Lanny (suom. Irmeli Ruuska) on maagisen lumoava romaani. Porter rikkoo perinteisen romaanin rakenteita ja tekstipintaa taitavasti, mutta jokaisella erikoisella ratkaisulla on syynsä ja jokainen palvelee teoksen teemaa. Kyse on toisaalta poikkeusyksilön ja yhteisön suhteesta, toisaalta koko ihmisyhteisön suhteesta luontoon. Teos on moniääninen kuoroteos, kertojanääniä on useita. Minäkertojina kirjan ensimmäisessä osassa ovat Lannyn äiti Jolie, Lannyn isä Robert sekä Pete, vanha taiteilija, joka on saanut kyläläisiltä nimen Hullu-Pete. Sitten on vielä ulkopuolisen kertojan hyvin läheltä kertoma isä Suomukka-vainaa, muotoaan muuttava kylässä ikiajoista asunut luonnonhenki, joka kuulee kaiken, aistii kaiken, läpäisee kaiken ja kerää kaiken osaksi itseään. Vähän niin kuin romaani? Isä Suomukka-vainaa hotkii nälkäänsä ihmisääntä, kaikkea sitä porinaa ja juoruilua, mitä kyläläiset tilanteessa tai toisessa suustaan päästävät. Ihmispuheiden katkelmat on tekstissä erotettu visu