Siirry pääsisältöön

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kaikki on mahdollista (suom. Kristiina Rikman) on Stroutin "Nimeni on Lucy Barton" -teoksen sisarteos tai jatko. Lucy Bartonin tarinaa käännellään eri näkökulmista. Teosta voi pitää novellikokoelmana, ketjunovellina tai mosaiikkiromaanina. Hyvä teksti ei helposti solahda luokitteluihin eikä sen tarvitsekaan.

Teos sisältää yhdeksän kertomusta Illinoisin Amgashin pikkukaupungin ja sen lähiympäristön ihmisistä. Lucyn veli ja sisko asuvat yhä siellä, samoin monet hänen koulutoverinsa. Bartonin perhe oli yhteisön pohjasakkaa, jota parempiosaiset väistelivät ja sanoivat tekevänsä sen hajun vuoksi. Lapsena Lucya ylenkatsottiin ja kiusattiin, mutta hänestä tuli kirjailija, joka antoi teoksillaan paljonkin ajateltavaa sekä kiusaajilleen että tukijoilleen.

Kaikki on mahdollista -kokoelman novelleissa Lucyn perheeseen tavalla tai toisella liittyvät päähenkilöt usein keskustelevat yhteisestä menneisyydestä. Henkilöiden kohtaamiset kuvastavat pikkukaupungin yhteisön erityistä tahmeutta hyvässä ja pahassa. Yhteisöön kiinnitytään ja se tuo turvaa, mutta samalla siihen voi juuttua kuin pieni kärpänen hunajaan. Kaikki tuntevat kaikki, ja ajan ja tilan lisäksi yhteisö jakaa sekä puhumattomuuden käytännöt että juorut. Juoruista on ajan kuluessa syntynyt yhteisön rakenteita, jotka määrittävät tapaa, jolla henkilöt toisiaan kohtelevat. Kiusaamisesta ja syrjinnästä tulee osa identiteettiä ja ihminen alkaa itsekin määritellä itsensä samoin kuin muut hänet määrittelevät. Häpeä sykkii, ja kasvaa.

Köyhyyden ja sotakokemusten traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kaikki tietävät, mistä asioista jonkun kanssa ei pidä puhua. Muualta tulleiden kanssa näihin tarinoihin kuitenkin kajotaan ja niitä kerrotaan ja tulkitaan uudelleen. Huomataan, että eri ihmiset muistavat asiat eri tavoin. 

Novelleissa on usein kyse lasten ja vanhempien suhteista. Äidit ja tyttäret, sisaret ja veljet, naapurit ja sukulaiset muistelevat yhteistä menneisyyttä ja yllättyvät toisen tulkinnasta. Keskustelu haavoittaa ja käynnistää ihmisissä jotain, joka taas purkautuu toisessa tilanteessa toisten ihmisten kanssa. 

Miten käsitellä muistoja perheensä jättäneen äidin kanssa? Mitä pinnan alla kyteneet salaisuudet tai vanhempien hirmuteot saavat aikaan, kun ne tuodaan vuosia myöhemmin päivänvaloon? Käsittelemättömät traumat aiheuttavat paniikkihäiriöitä ja painajaisia vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Syrjäytyminen ei ole vain yhden sukupolven kokemus. Strout tutkii teoksessaan taitavasti amerikkalaista unelmaa. Kaikki on mahdollista kaikille – vai onko? Onko todella?

Kurjuus jättää jälkensä ja roskatynnyristä ruokansa syönyt lapsi kantaa sitä kokemusta mukanaan elämänsä loppuun saakka. Kuitenkin kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen myötätunto ja lämpö, jolla Strout henkilöitään tarkastelee ja ymmärtää. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) , suom. Pirkko Talvio-Jaatinen P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen. Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista. Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. La...

Luonnosta lautaselle - parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley: Luonnosta lautaselle / Parhaat villikasvisreseptit Suom. Jenna Pahlman Villikasvisreseptit ovat olleet parin viime vuoden ajan hyvin trendikkäitä. Mikäs siinä. Jotain hyötyä rikkaruohoistakin. Ja onhan hauskaa liikkua luonnossa. Teos on alun perin norjalainen, joten kasvisto on tuttu skandinaavinen. Reseptit eivät ole vain vegaanisia. Monissa ruoissa villikasvit eivät ole pääasiallinen ainesosa, vaan niitä on käytetty mausteena, koristeena tai lisäkkeenä. Jos ei ole varma kasvintunnistustaidoistaan, kannattaa ottaa kasvio tai edes älypuhelin mukaan keruumatkoilleen. Luontoportin kuvat ja kuvaukset auttavat pitkälle - jos ei ole niin syvällä erämaassa, että kenttää ei ole :) Kirja on upea keittokirja, ja siitä on iloa myös talvisaikaan, sillä mukana on reseptejä myös marjoista ja sienistä. Ehkä en kuitenkaan anna jauhosavikka- tai nokkoskasvustojen levitä pihalla voidakseni käyttää niitä keittiössä. Helmet-lukuhaaste, kohta 5...

Oscar Wilde: Naamioiden totuus & Thomas Bernhard: Hakkuu

Thomas Bernhardin Hakkuuta (suom. Tarja Roinila) lukiessani minä ajattelin, miten sääli onkaan, ettei tällaisia kirjoja paljon lueta eikä ehkä kirjoitetakaan, minä ajattelin, kirjoja, joiden rakenne on silkkaa vahvarytmistä musiikkia ja jotka iskevät kaikkeen siihen teennäiseen ja naurettavaan elämän esittämiseen elämisen sijaan, kaikkeen siihen valheelliseen, matkittuun elämän esittämiseen jota sosiaalinen media tulvii ja syytää silmille, jos erehtyy avaamaan älypuhelimensa sovelluksen kesken ikävystyttävän bussimatkan sen sijaan että olisi ottanut mukaansa kirjan, jolla on jotakin sanottavaa, joka hehkuu sanomisen intohimoa ja joka vie lukijan retkelle näkymättömään maailmaansa, josta hän ei palaa takaisin enää samana ihmisenä, minä ajattelin. Bernhardin Hakkuu julkaistiin Itävallassa vuonna 1984 ja pantiin kohta myyntikieltoon, koska sen henkilöt tunnistettiin ja mielenkuohu levisi kuten kirjailija ehkä oli tarkoittanutkin kertoessaan tekstissään, miten kertoja istuu laiskanlinn...